Protestantit ottivat suuren uutisen vastaan yleisellä innostuksella. Monien vuosien masennusten jälkeen he jälleen voivat vapaasti hengittää. Tästälähin oli peruutusjulistus mahdottomuus, ja kun Saksanmaan yhteys kerran toteutettaisiin, ei mitään valtiollista tai uskonnollista sortoa enää tulisi tapahtumaan. Vapaudella oli ainoa varma perustuksensa protestanttisuudessa.
Maailmanhistoria ei voi mainita monia voittoja, joiden seuraukset olisivat suuremmat ja laajakantoisemmat kuin Kustaa Aadolfin voiton. Katolilaiset tuskin voivat käsittää Leipzigin tappion mahdollisuutta. Kymmenen vuoden kuluessa Jumala oli suonut katolisten kaikille yrityksille loistavan menestyksen. Oliko tapahtunut se uskomaton asia, kysyttiin Wienissä, "että Jumala oli kääntynyt luterilaisuuteen?" Breitenfeldin taistelu ei sentään suinkaan ollut sotaa ratkaissut. Saksanmaata olivat vielä vuosikymmenen ajan raatelevat niin sisäiset kuin ulkonaisetkin riidat. Mutta kolmikymmenvuotisen sodan suuret maailmanhistorialliset tulokset oli voitettu Breitenfeldin taistelussa.
Ja Kustaa Aadolf, millainen oli hänen mielialansa? Hänen rohkeimmat toiveensa olivat toteutuneet. Hän, joka kesäkuussa 1630 tuli melkein muukalaisena Saksaan ja tarjosi sorretuille uskonheimolaisilleen auttavan käden, johon ei kukaan tahtonut tai uskaltanut tarttua, hän seisoi nyt roomalaisen valtakunnan sydämessä, ja vapautetut ruhtinaat ja kansa tervehtivät häntä riemulla.
Keisari Ferdinandin silmät olivat pian aukenevat näkemään, että kaikki hänen maailmaasyleilevät suunnitelmansa oli lyöty pirstaleiksi, että keisarillisia perintömaita uhattiin, ja ettei hän ollut varma edes omassa keisarikaupungissansakaan.
Ja Etelä-Saksan kirkkoruhtinaat tiesivät tuskin, uskalsivatko jäädä hallitus kaupunkeihinsa. He vapisivat pelosta, että hän suuntaisi retkensä paavillisen liittokunnan maihin.
Ylpeää voitonvarmuutta — niin arveltiin — täytyi Ruotsin kuninkaan tuntea. Mutta me, jotka niin monta kertaa olemme luoneet katseen hänen sieluunsa, olemme nähneet siellä ainoastaan nöyrää iloa ja kiitollisuutta; kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että taistelun ratkaisu voi riippua pelkästä sattumuksesta, jota kukaan ihminen ei ennakolta voi ottaa lukuun. Voiton täytyi siis olla edeltäpäin määrätty korkeammassa neuvoskamarissa, ja Kustaa Aadolf oli ruvennut sen neuvoskamarin palvelukseen. Uskollisen palvelijan tavoin hän oli parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää velvollisuutensa. Mutta hän tunsi syvällä sydämessään, että voima, innostus tuli Jumalalta; sentähden hän ei ainoastaan näön vuoksi langennut polvilleen ja kiittänyt saavuttamastaan voitosta, vaan hän kiitti sydämensä voittamattomasta tarpeesta, ja hän tahtoi, että koko hänen kansansa tuntisi sen niin. Sentähden hän myös siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti valtiokanslerille "ihanan voittonsa" johdosta, aluksi ja lopuksi tuo kaikkein Korkeimmalle nöyrimmät kiitoksensa ja rukoilee vastedeskin hänen suojelustaan.
Samassa kirjeessä hän pyysi valtiokansleria kaikin mokomin tulemaan luoksensa, vaikkei toisikaan rahoja mukanaan. Heillä oli paljon keskusteltavaa keskenään, ja Kaarle Banér saattoi sillaikaa olla varakuvernöörinä Preussissa.
Useilta tahoilta saapui protestanttisia ruhtinaita Halleen. Kustaa Aadolf joutui melkein jumaloivan kunnioituksen esineeksi. Saksalaisesta keisarikruunusta puhuivat useammatkin kuin Saksin vaaliruhtinas. Siitä puhui myös Weimarin herttua Bernhard, joka nyt liittyi hänkin kuninkaaseen veljensä Wilhelmin keralla. Mutta Kustaa Aadolf ei vastannut myöten eikä vastaan. Kukaan ei saanut tietää hänen sisimpiä ajatuksiaan eikä mahdollisia tulevaisuudenunelmiaan. Hänellä oli nykyhetken asioissa kylliksi ajattelemista.
Kaikkein ensiksi oli ratkaistava mille tielle kuningas lähtisi, seuraisiko Tillyä pitemmälle Saksaan vai menisikö Schlesiaan keisarin perintömaihin. Juhana Yrjänä puhui mitä innokkaimmin jälkimäisen ajatuksen puolesta; "olutkuningas" esiintyi nyt Kustaa Aadolfin uskollisimpana ystävänä ja liittolaisena.
Weimarin herttua Bernhard puhui edellisen ehdotuksen puolesta, joka parhaiten miellytti kuningastakin, vaikka toisista syistä kuin herttuan esittämistä. Kustaa Aadolf ei ollut varma, että voisi ripeällä rynnäköllä vallata Wienin; mutta jos se olisi onnistunutkin, ei hän olisi vielä sillä valloittanut Itävaltaa, eikä keisari Ferdinand ollut niitä miehiä, joiden mielen ensimäinen vastoinkäyminen lannistaa. Tilly oli kokoava uusia joukkoja kuninkaan selän takana; saattoiko hän asettaa sellaisia kääpiöitä kuin Juhana Yrjänä ja Arnim suurta sotapäällikköä vastaan? Pois se! Ja jos he saavuttivat jonkun edun, eivätkö nämä herrat olisi käyttäneet tilaisuutta, mistä niin kauan olivat uneksineet, luodakseen kolmannen puolueen, joka niittäisi mitä hän oli kylvänyt? Jos hän sitä vastoin lähetti vaaliruhtinas Juhana Yrjänän Ferdinandia vastaan, silloin katkeaisi tykkönään side keisarin ja hänelle kauimmin uskollisena pysyneen protestanttisen vasallinsa välillä, ja tähän juuri Kustaa Aadolf pyrki.