Kotvan tuumailtuaan hän päätti itse lähteä retkelle Saksanmaan halki; siten hän saattoi pitää Tillyä silmällä Hän tiesi sitä paitsi, että miljoonat uskonheimolaiset, jotka aina pfalzilais-sodan ensi vuosista lähtien olivat turhaan huokailleet, odottivat ja toivoivat apua häneltä. Jättäisikö hän pelastustehtävän jollekin toiselle?
Saksalaisissa valtiokaupungeissa hänellä oli aivan toisenlaisia liittolaisia kuin ne kaksimieliset, joita hän tykinsytytin kädessään oli peloitellut Pohjois-Saksassa. Sitä paitsi hän saattoi sitä tietä käyttää katolisten hiippakuntien runsaita tuloja sotajoukkonsa ylläpitoon. Siis Mainziin ja Müncheniin! Sieltäkin hän saattoi päästä Wieniin.
Protestanttisten ja katolisten säätyjen kesken oli vähäistä ennen ollut kokous Frankfurt am Mainissa. Katolilaiset lähtivät heti tiehensä, kun saapui tieto Leipzigin taistelusta. Protestantit kirjoittivat keisarille ja anoivat, että heidät vapautettaisiin rasittavasta majoituksesta. Kun heidän anomuksensa hylättiin, kääntyivät he Kustaa Aadolfin puoleen rukoillen apua.
Vaaliruhtinaan mieleen ei ollut lähtö perintömaita vastaan, mutta hänen täytyi totella, sillä sellainen oli kuninkaan tahto. Juhana Banér sai käskyn sulkeutua Magdeburgiin, Åke Tott Wismarin ja Rostockin vallattuaan tunkeutua Elben yli alasaksilaisiin piirikuntiin.
Kuningas, joka tähän aikaan laski voimansa 50,000 mieheksi, toivoi voivansa kohottaa luvun 140,000:een, ottamatta lukuun brandenburgilaisia ja saksilaisia joukkoja.
8.
VAROITUS.
Syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolf lähti Hallesta 25,000 miehen keralla ja marssi protestanttiseen Erfurtiin, joka paljon suuremmalla ilolla tervehti ruotsalaista kuningasta kuin katolista herraansa Mainzin vaaliruhtinasta. Täällä Kustaa Aadolf viipyi neljä päivää kaikkien rakastamana ja kunnioittamana. Kaupunkiin asetettiin tarpeellinen linnue ja 26 p:nä lähdettiin jälleen liikkeelle.
Kahteen kolonnaan jaettuna retkikunta lähti liikkeelle Thüringerwaldin läpi; toista kolonnaa johti Baudissin, ja yöllä soihtujen valossa se lähti länttä kohden; pääjoukko marssi kuninkaan itsensä johdolla yli kukkulaharjanteen Ilmin ahtaita laaksoja pitkin. Korkeat, totiset havumetsät, joita valaisi lepatteleva soihtujen loimo, herättivät pohjolan soturien mielessä monia rakkaita kotimaan muistoja ja tekivät yleisen mielialan melkein juhlalliseksi. Aamulla päivän valettua sotajoukko laskeutui hymyilevään Mainin laaksoon, ja ruotsalaiset ja suomalaiset soturimme katselivat ihastuneina uutta näytelmää, joka oli heidän edessään. Kukkulain huipulla suuret, upeat ritarilinnat, ja niiden ympärillä kypsynyt viini riippui suurissa tertuissa! Rikkaat luostarit, joita häämöitti kaikkialla, suuret, ahertavat kaupungit kirkkoineen, kaikki näytti heistä ihmeelliseltä. Etelä-Saksa oli heistä kuin mikäkin paratiisin esitarha.
Marssi jatkui Schweinfurtia kohden, ensimäistä protestanttista valtiokaupunkia, joka sai kunnian toivottaa vapauttajan tervetulleeksi. Se teki sen kellonsoitoin ja pyssynlaukauksin, mutta sydämellisimmin otti voittajan vastaan riemuitseva kaupungin asujamisto, joka oli joukolla lähtenyt "uutta Gideonia" katsomaan.