* * * * *
Muistamme Martina Almannin Magdeburgin hävityksestä. Muuan armelias ihminen oli ottanut hänet hoiviinsa, ja muutamien kuukausien kuluttua hän oli siksi toipunut, että hänet saatettiin viedä sukulaistensa luo Frankfurt am Mainiin. Täällä hän vietti päivänsä melkein täydellisessä tylsyyden tilassa. Hän täytti uskollisesti mitä häneltä vaadittiin, mutta ei muuten välittänyt mitään kaikesta mitä tapahtui.
Perhe, jonka luona hän asui, kuului protestanttiseen seurakuntaan, ja
Kustaa Aadolf oli täällä kuten kaikkialla jokaisen puheen aiheena.
Kun hän lähti Würtzburgista, tiesivät kaikki, että hän tulisi
Frankfurt am Mainiin, ja vaikkei iloa uskallettukaan ilmaista ääneen,
oli se siltä protestanttien kesken yleinen.
Ensi kerran huomattiin Martinassa sielunliikutusta, kun hän kuuli kerrottavan kuninkaan voittoretkestä. Silloin hänen katseensa riippui puhujassa, ja väliin saattoi syttyä loiste himmeihin silmiin.
Eräänä päivänä saapui siihen taloon, jossa Martina asui, muuan henkilö ja pyysi innokkaasti päästä hänen puheilleen. Sattumalta oli ainoastaan muutamia palvelijoita saapuvilla, ja vieras päästettiin heti hänen luoksensa.
Se oli Frans König. Myrskyisellä kiihkeydellä hän kertoi, että oli etsinyt Martinaa kaikkialta, että rakasti häntä tulisemmin kuin konsanaan, ja että riippui nyt Martinasta oliko hän ainaiseksi mennyttä miestä.
Martina katsoi ihmeissään häneen. Menneisyydestä hän muisti vain, että oli muinen tuntenut tämän miehen; vieraan esiintymisestä hän ymmärsi, että tämä oli onneton, ja niin hän pani osaaottavasti kätensä hänen käteensä ja katsoi häneen uskollisilla lapsensilmillään.
Aivan tyyten hurmautuneena Frans König lankesi tällöin hänen jalkoihinsa ja sanoi tästälähin jättävänsä kohtalonsa hänen käsiinsä, hänen ratkaistavakseen. Ja sitten Frans miekkonen kertoi, että muuan ylhäinen katolinen aatelismies oli luvannut hänelle suunnattomia aarteita, jos hän tahtoi murhata Ruotsin kuninkaan. Se oli tapahtuva suuren juhla-aterian aikana, jonka kaupunki aikoi antaa, ja kaikesta oli niin hyvin huolehdittu, ettei se voinut epäonnistua. "Hän antaa minulle niin taidokkaasti tehdyn tikarin", lisäsi Frans König, "että samalla kun isken, haarautuu kaksi terää molemmille tahoille, niin että pelastus on aivan mahdoton. Saksan mainioin linna on oleva minun, minut koroitetaan kenties aina ruhtinaalliseen säätyyn, ja sinä, Martina, olet oleva minun ruhtinattareni." Näillä sanoin hän tahtoi sulkea Martinan syliinsä, mutta tämä sysäsi hänet kammolla luotaan, ja samat sanat, jotka Martina lausui viimeksi Magdeburgissa, ne hän lausui ensiksi Frankfurt am Mainissa: "Minä kiroan sinut!" Silloin kuten nytkin hän vaipui taintuneena maahan ja kaikesta mahdollisesta vaalinnasta huolimatta hän pysyi kylmänä ja kankeana. Siinä uskossa, että oli surmannut hänet, syöksyi Frans König tiehensä.
Mutta Martina ei ollut kuollut, ja kun hän useain tuntien kuluttua palasi tuntoihinsa, hämmästytti hän ympäristöään kysymällä, oliko ketään vierasta ollut hänen luonaan.
Kun palvelija kuvaili henkilöä, kävi hän kalmankalpeaksi, mutta sanoi ainoastaan, että hän luuli uneksineensa. Kuitenkin oli nyt tylsyys poissa tykkönään, hän oli muuttunut hermostuneen levottomaksi ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin. Jos joku olisi pyytänyt hänen luottamustaan, olisi hän varmaan antanut sen. Mutta kaikki ihmiset olivat aivan pyörällä päästään lähestyvän kuningasvierailun johdosta, ja lisäksi katsottiin, ettei tyttö rukan pään laita ollut oikein.