Päivä oli käsissä. Kuningas oli tullut. Suuret väkijoukot tunkeilivat Braunsfelsin talon ympärillä. Jollei saatukaan nähdä mitään, niin ainakin tunnettiin ruuanlemu kyökistä, ja kannatti olla mukana edes sitä haistelemassa.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan nuoreen tyttöön, joka tavattoman notkeasti puikki eteenpäin läpi väkijoukon ja onnistui pääsemään portaita taloon. Täällä vilisi palvelijoita, mutta myös korkeita herroja, jotka olivat sisähuoneissa. Sinne hänen piti päästä, mutta hänet esti muuan henkipalvelijoista, joka kysyi mihin hän aikoi.
"Tahdon puhutella jotakin kuninkaan herroista, sitä, joka enimmän pitää hänestä", vastasi hän tuskallisen näköisenä.
Muuan uljas upseeri kääntyi nopeasti päin, ja palvelija toisti tytön sanat.
Tykistönkenraali Lennart Torstensson, sillä hän se oli, meni heti tytön luo ja sanoi: "Pidämme kaikki kuninkaasta. Kuka pitää enimmän, sen tietää yksin Jumala. Tahdotko sanoa minulle asiasi?"
"Häntä uhkaa suuri vaara, en tiedä aterianko aikaan vai sen jälkeen", sanoi hän kiihkeästi liikutettuna.
"Mistä sen tiedät?"
"Kenties se oli unta, mutta en kuitenkaan luule niin. Hän näytti minulle kaksikärkisen tikarin, joka oli tunkeutuva ihoon… se oli kaikki liian hirveää."
"Tunnetko miehen?"
"Tunnen!" vastasi tyttö väristen.