"Mikset ole antanut häntä ilmi?"
"Minulla ei ole mitään todisteita, ja tihutyön voisi tehdä joku toinen."
"Hän on siis ainoastaan kätyri?"
"Niin, jonkun ylhäisen herran, jonka nimeä en tiedä."
"Jos ilmoitan kuninkaalle, ei hän siitä välitä. Mutta hänen ystävänsä tulevat häntä suojelemaan."
"Ei se auta", puuskahti Martina epätoivossa. "Murhaaja voi tulla palvelijan hahmossa, ei ole ketään muita kuin minä, ketkä tuntisivat hänet missä valepuvussa tahansa… sallikaa minun sentähden olla täällä sisällä, ajatelkaa, että minä tunnen hänet kaikissa valepuvuissakin!" toisti hän.
Hänen käytöksensä oli niin rukoileva ja hätäinen, ettei Torstensson epäillyt hänen sanojensa totuutta. "No niin", sanoi hän, "täällä on niin paljon väkeä, etten tiedä mikset voisi olla sinäkin. Kas tässä" — hän kirjoitti nimensä paperilapulle — "jos joku tahtoo sinut karkoittaa pois, niin näytä tämä."
"Kiitos!" sanoi Martina ja tunkeutui palvelusväen joukkoon. Lennart Torstensson katsoi hänen jälkeensä. Koskaan ei hän ollut lukenut niin syvää surua naissilmissä, ja tähän asti tuntemattomalla levottomuudella hän odotti uhkaavaa ratkaisua.
Loistavan aterian osanottajain joukossa oli myös useita hengellisiä ruhtinaita, ja Lennart Torstensson pani merkille sen matelevan alamaisuuden, mitä osoitettiin "kerettiläiskuninkaalle", jota he luonnollisesti sisimmässä sydämessään halveksivat.
Päivällisen jälkeen vieraat hajaantuivat suuriin saleihin, ja taasenkin piispat ja heidän vertaisensa tunkeilivat kuninkaan ympärillä. Mutta heidän joukossaan oli myös Lennart Torstensson useain kuninkaan lähimpäin keralla. He olivat saaneet häneltä vihjauksen tytön ilmiannosta, mutta ilmiantajaa itseään ei näkynyt.