Tuskin oli Maria Eleonora saanut tämän kirjeen, kun hän jo heti tahtoi laittautua matkakuntoon. Oli maaliskuu ja jotensakin tuima talvi, Itämeren aallot olivat kuin kirkkain kristalli, ja suuria tavarakuormia kuljetettiin reellä yli Mälarin. Kun valtaneuvokset, joita hän lakkaamatta kutsui luokseen kysyäkseen, milloin laivat tulivat kuntoon, syvimmässä alamaisuudessa pyysivät hänen majesteettiaan katsomaan ikkunasta, kuinka ulkoa näkyi vain jäätä ja lunta, silloin hän käski, että luukut oli pantava ikkunain eteen. Hän ei tahtonut katsoa ulos, ennenkuin saisi matkustaa tästä sietämättömästä maasta omaan rakkaaseen Saksaansa.
Pfalzkreivi epäilemättä ymmärsi häntä parhaiten. Kuvallisesti sanoen hän alinomaa makasi kuningattaren jaloissa, ylisti hänen kauneuttaan ja hyveitään. Mutta heti pfalzkreivin mentyä hän puhkesi uudestaan valituksiin. Kenties hän vaistomaisesti tunsi kuunnelleensa ainoastaan koreita puheenparsia.
Maria Eleonora kaipasi rajattomasti ihailua, se oli ainoa ilmakehä, jossa hän saattoi elää; ja kaiken sen intohimoisen hellyyden, joka hänessä oli, omisti hän yksistään omalle minälleen. Siihen rakkauteen, joka Kustaa Aadolfin mielessä perustui hänen syvään uskonnolliseen vakaumukseensa avioliiton pyhyydestä, siihen vastasi hän ainoastaan kuohuilevin tuntein; Kustaa Aadolf oli hänen jumalansa, hänen kaikkensa maan päällä, mutta ei hän siltä olisi puolisonsa tähden kieltäytynyt mistään.
Ennen lähtöään kuningas oli pyytänyt häntä olemaan hellä ja auttavainen tarvitsevaisia kohtaan ja tekemään seuralaistensa elämän niin miellyttäväksi kuin suinkin mahdollista. Mutta ennen kaikkea hänen oli mitä hellimmin vaalittava tätä rakasta lasta, johon kuningas oli kiinnittänyt elämänsä korkeimmat toiveet, eikä hemmoiteltava häntä piloille liialla höllyydellä. "Silloin hän saisi vastaisuudessa kärsiä minun ankaruudestani", lisäsi Kustaa Aadolf hymyillen. Ja kuningatar lupasi hänelle kaiken mitä hän toivoi, ajattelematta asiaa sen enempää.
Heti kuninkaan lähdön jälkeen hän jätti muutamia koristeita hovimestarilleen ja pyysi tätä myymään ne ja jakamaan rahat köyhille. Se oli hänen hyväntekeväisyyttään.
Jokaisen itkukauden jälkeen, mikä muuten saattoi kestää muutamia viikkoja ja jolla hän saattoi väsyttää itsensä ja ympäristönsä, tuli aika, jolloin hän tarvitsi vaihtelua ja jolloin hovi sai huvitella. Mutta jollei sitä tehty niin, että siitä ennen kaikkea koitui huvia kuningattarelle, oli ilo pian lopussa ja "sadekausi" alkoi.
Huonoimmin kaikista hoidettiin prinsessan kasvatusta. Hän oli ainoastaan kuusivuotias, kun pienet lapsenkasvot olivat jo saaneet pikkuvanhan ilmeen hänen nähdessään äidin oikukasta käytöstä. Väliin hänen päähänsä pisti lohduttaa äitiä, mutta silloin he näyttivät vaihtaneen osia keskenään, sellaista ylemmyyttä oli lapsen koko esiintymisessä.
Kristina oli jo hennoimmasta lapsuudestaan kaikkien ihailun esineenä, ja turhamaisuus oli ensimäinen tunne, joka juurrutettiin hänen nuoreen sieluunsa. Jo nyt hän saattoi katsoa äitiin aivan kuin — kenties vaistomaisella — ivalla, joka tätä säikähdytti. Läheltä piti, ettei Maria Eleonora pelännyt kuusivuotiasta tytärtään ja suuressa määrin mukautunut hänen tahtoonsa.
Onnettomuudeksi Kristinalla ei ollut koko ympäristössään ketään, josta hän olisi pitänyt. Kaikki näyttivät hänestä vähäpätöisiltä. Äidin itsekkyys oli periytynyt häneen.
Pfalzkreivitär olisi kernaasti ottanut hänet luokseen, mutta kuningatar ei sitä tahtonut. Ja "Kätchen" puolestaan vetäytyi syrjään. Hän tunsi itsensä Tukholmassa yhä vieraammaksi joka kerta sinne tultuaan. Kuningattaren kanssa hän ei tullut toimeen, hänen mieheltään kävi se paremmin. Mutta tämä taasen ei sopinut valtakunnan herrojen kanssa. Kuningas oli uskonut hänelle niin monia tärkeitä tehtäviä maan asioissa, että häntä kadehdittiin tämän luottamuksen tähden, ja sentähden hän pysyttäytyi niin syrjässä kuin saattoi.