Nyt oli saapunut kirje, jossa pyydettiin, että pfalzkreivitär ottaisi prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa. Mutta kysymys oli, suostuiko Maria Eleonora siihen. Kenties hän mieluummin otti lapsen mukaansa.
Pfalzkreivi tahtoi, että Kätchen matkustaisi Tukholmaan suullisesti neuvottelemaan asiasta kuningattaren kanssa. Kätchen puolestaan pyysi miestänsä menemään. Mutta siitä pfalzkreivi kieltäytyi, ja pfalzkreivittären ei auttanut muuta kuin lähteä.
Sitä ennen hän oli kuitenkin järjestänyt parhaat huoneensa prinsessaa varten, ja näyttäessään niitä miehelleen sanoi hän: "Ei ole mahdollista, ettei hän täällä tulisi viihtymään."
"Jos hän tulee. Mutta sitä minä en usko."
"Vaikka se on kuninkaan tahto?"
"Kuningatar määrää."
Huhtikuu oli puolimaissaan, ja aurinko teki tavallista kevättyötään. Kaikki puut olivat puhdistaneet pois talvipukunsa, ja kaikki tiet olivat veden vallassa. Matkustaminen oli melkein hengenvaarallista, ja kreivitär sai kokea kovia niinä kolmena viikkona, jotka matka kesti. Mutta hauskassa seurassa ei matka käy pitkäksi, ja sellaista seuraa oli hänellä ajatuksissaan, jotka usein olivat rakastetun veljen luona kaukana vieraassa maassa. Hän pani kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa ja rukoili veljensä edestä, aivan kuin muinaisina päivinä, jolloin he olivat niin tärkeät toisilleen. Nyt veli oli hänestä loitonnut, ja hänestä oli tullut niin suuri mies maailmassa, mutta Kätchen tunsi sydämessään, että oli olemassa yhdysside, jota ei mikään suuruus, ei edes kuolemakaan voinut katkaista. Kenties ne niin monet rakkaat muistot vetivät heitä yhteen? Hän ei voinut päästä siitä selville, mutta hän ymmärsi veljeään ja hänen toimiaan.
Ah, jospa hänen Kaarle Kustaansa voisi tulla enoonsa! Hänellä ei ollut syytä katua mitään laiminlyöntejä, ja hän palautti muistoonsa keskustelunsa Kustaa Aadolfin kanssa, herättääkseen saman mielialan Kaarle Kustaan mielessä. Mutta se ei käynyt. Kaarle Kustaa oli kyllä hänestä hyvä tavallaan, mutta ei sittenkään vastannut hänen ihannettaan… Hänen ei ollut vaadittava mahdottomia, vaan koetettava kasvattaa poikaansa niin hyvin kuin suinkin voi ja jätettävä sitten kaikki Jumalan haltuun, sillä hän se johti ihmisten kohtalot mihin tahtoi…
Ajatteles, jos hän voisi saada pikku Kristinan taipumaan! Oli mahdotonta ajatella, että kuusivuotias lapsi, Kustaa Aadolfin lapsi, olisi niin omavaltainen kuin kerrottiin. Jos hän saisi lapsen vaalittavakseen, tulisi siitä isänsä ylpeys. Ja ajatteles, jos olisi mahdollista, että Kristinasta tulisi hänen poikansa puoliso… Silloin ei hän, Kätchen, enää eläisi, mutta se ei merkinnyt mitään. Mikä oli ollut hänen korkein toivomuksensa täällä alhaalla maan päällä, sen hän kyllä voisi tietää myöskin ylhäällä toisessa maailmassa.
Oli selvää, että sellaisissa ajatuksissa meni aika kuin siivillä. Eikä kreivitär ollut Tukholmaan saapuessaan uupunut, ei edes huonolla tuulellakaan.