"Niin olen!"
Niin pian kuin Elina pääsi kuulemasta Åkesta puhuttavan, saattoi hän pitää kurissa ajatuksensa ja tunteensa: silloin oli velvollisuudentunto peräsimessä ja päivä meni kuin pieni pursi tyynessä vedessä. Mutta kun ajattelematon vanhus tuli ja alkoi pitää ylistyspuheitaan Åke herrasta tai kun kansan kesken puhuttiin hänen erinomaisesta rohkeudestaan, silloin alkoivat hyrskyt heitellä pientä purtta, peräsin viippui sinne ja tänne, ja hyvät päätökset olivat tiessään.
Ermegård rouva oli useita kertoja kirjoittanut Skaraan tiedustellen Erikinpoikaa, mutta ei ollut kuullut hänestä mitään. Ingristäkään ei hän voinut saada mitään tietoa, molemmat olivat kadonneet jäljettömiin.
Kolmisen viikkoa myöhemmin, varhain aamulla, nähtiin suurten, kömpelöiden vaunujen ajavan pihaan, ja Skaran tuomiorovasti pyysi puhutella jaloa Ermegård rouvaa.
Tämä avautti äskettäin sisustetut huoneet ja meni heti ottamaan häntä vastaan.
Monien molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen tulivat he tuomiorovastin käynnin tarkoitukseen.
"Tiedätte kai, jalo rouva", sanoi rovasti, "sen häväistyksen, jota teidän väkenne on minulle hankinnut?"
"Ei, minä en tiedä mitään!"
"Eräs lailliseen muotoon laadittu testamentti on kiihoittanut muutaman ahnaan talonpojan hyödynjanoa, niin että hän katsoo enemmän omia etujaan kuin lapsensa ikuista autuutta."
"Onko sellainen mahdollista!"