"Saattaisin hyvin luulla teidät kaikesta tietämättömäksi. Mutta mies, jonka teitä on kiittäminen kaikesta, tahtoo heittää varjon minun ja koko tuomiokapitulin ylle, mutta se on tehty tyhjäksi Herran ihmeellisestä armosta ja rikollinen on pantu varmaan talteen… Nyt on kuitenkin laita niin, että me kirkon miehet annamme mielellämme armon käydä oikeuden edellä, ja minä olen tullut tänne kysymään teiltä, jalo rouva, toivotteko erityisemmin, että syntinen armahdetaan."
"Otaksun, että teidän armonne puhuu Antero Erikinpojasta."
"Muistaakseni hän nimittää siten itseään."
"En tiedä mitä hän on rikkonut, mutta suuresti hänet on täytynyt viedä harhaan, sillä kenelläkään ei ole niin vilpitöntä tahtoa tehdä oikein kuin hänellä. Olen sangen kiitollinen teidän armonne hyvästä lupauksesta päästää hänet vapaaksi. Muuten olisi minun ollut pakko pyytää tyttärenpoikaani, Örebron linnan päällikköä, jaloa ritaria, herra Åke Hannunpoikaa toimittamaan hänet vapaaksi, ja hän olisi kyllä tehnyt sen, vaikkapa siihen olisi tarvittu asevoimaakin."
Tuomiorovasti oli joutunut sangen hämilleen, jalo rouva oli menetellyt liian rutosti. Mihin hän oli aikonut monien mutkien jälkeen suostua, sen oli rouva vanhus heti pitänyt ratkaistuna asiana ja heittänyt hänen jalomielisyytensä sisimmän perusteen hänelle vasten kasvoja kuin minkäkin hansikkaan.
Nyrkkioikeuden ajat eivät olleet vielä menneet. Yksityisiä riitoja ratkaistiin miekalla, eivätkä hyökkäykset luostareihin ja kirkkoihin kuuluneet tavattomuuksiin. Jos Åke herra olisi tehnyt jutun Antero Erikinpojan katoamisesta, olisi tuomiokapituli joutunut suuriin ikävyyksiin. Kunnianarvoisa isä ei kuitenkaan tahtonut heti antaa myöten, se olisi näyttänyt tappiolta. Sentähden sanoi hän hymyillen:
"Siunatulla kirkollamme on, paitsi Jumalan ja pyhän isän suojelusta, monta puolustajaa maassa. Olin luullut, että jalo ritari hänkin kuuluisi niihin."
"Ei, jos on kysymys vääristä teoista!"
"Eikö äidin pidä ottaa veitsi lapsen kädestä, jos tämä tahtoo haavoittaa häntä sillä?"
"Kyllä, mutta…"