Linnanvartia kutsuttiin saapuville, ja hän ilmoitti, että ritari oli heti mennyt kappalaisen luo.
Kaikki ymmärsivät, että hän oli mennyt ottamaan selkoa asioista. Ylpeä Ermegård rouva tunsi, että hän oli loukannut ritarin oikeutta, ei ainoastaan perintöön nähden, joka taisi olla Åkelle samantekevää, vaan lisäksi, mikä oli pahempaa, ryöstämällä häneltä neitsyen, jota hän rakasti.
Elina istui ompeluksensa ääressä, mutta hänen kalpeat poskensa ja vapisevat kätensä ilmaisivat hänen mielentilansa. Antero Erikinpoika käveli huoneessa edestakaisin. Hän puhui milloin yhtä, milloin toista, mutta kukaan ei kuullut häntä, ja hän tiesi tuskin itsekään, mitä hän sanoi. Ritari oli tullut, ja odotus kävi pitkäksi.
Vihdoin saapui linnanvartia esittäen ritarin pyynnön, että Ermegård rouva soisi hänelle keskustelun kahdenkesken.
"Pyytäkää ritaria tulemaan tänne!" vastasi hän viitaten Elinaa ja Erikinpoikaa poistumaan huoneesta. Edellinen pujahti omaan huoneeseensa. Jälkimäinen riensi Ermegård rouvan luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan.
"Jos sallitte hänen eroittaa Elinan minusta, en voi elää enää kauemmin!" kuiskasi hän.
"Luuletko sinä, että hänen tai kenenkään tähden luovun siitä, mitä olen niin monia vuosia tavoitellut! Sinä olet minua yhtä lähellä kuin hän, tällä hetkellä lähempänäkin."
"Hän sanoo, että on kysymys hänen onnestaan."
"Ja vaikka hän sanoisi sen maksavan hänen henkensä, vastaisin minä kuitenkin ei!"
"Isoäiti, Jumala on siunaava teitä!"