"Sinun läheisenä ystävänäsi voinee hän jotakin odottaakin, eikä hän lyöne laimin kiittää sinua siitä. Mutta nyt asetan minäkin erään vaatimuksen. Jos tahdot, että minä siunaan sinua kuolinhetkenäni, jos tahdot valmistaa minulle rauhaa ja tyyneyttä jälellä oleviksi elinpäivikseni… jos suot minulle rauhan haudassa ja autuaan heräämisen, niin rukoilen sinua edistämään, jos voit, eikä estämään sitä, mikä nyt lähes kaksikymmentä vuotta on ollut elämäni hartaimpana pyrkimyksenä."
Vanha rouva aikoi langeta ritarin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet pystyyn ja asetti hellävaroen jälleen lepotuoliin.
"Teidän tahtonne on oleva minulle pyhä!" sanoi hän.
Vanhus ei huomannut ritarin kalpeutta, ei voinut nähdä tämän haavoitettuun sydämeen. Hän ajatteli ainoastaan, että nyt olivat kaikki hänen toivomuksensa täyttyneet.
"Odotahan vain", sanoi hän. "Hankin sinulle morsiamen, joka on kymmenen kertaa ehompi Elinaa."
"Etsikää mieluummin minulle aihe päästä täältä", sanoi ritari.
"Mitä, aiotko lähteä ennen häitä?"
"Jo tänään, jos se on mahdollista!"
"Se ei saa tapahtua, rakas tyttärenpoikani! Se antaisi aihetta lörpöttelyyn."
"En tahdo nähdä Elinaa!"