"Mutta silloin hän uskoo…"
"… että rakastan häntä? Se selviäisi hänelle vielä paremmin, jos hän näkisi minut."
"Näytä hänelle silloin vääräksi se usko!"
"Sitä en voi."
"Sinä et tahdo pitää lupaustasi muuta kuin puoleksi!" huudahti vanhus.
"Minä jään tänne!" sanoi ritari. Ja hän ei ainoastaan nähnyt jälleen Elinaa, hän pystyi niin hillitsemään itseään, että Elina luuli ritarin unhottaneen hänet, ja itki sen johdosta yksin kamarissaan.
Erikinpoika seurasi heitä mustasukkaisin katsein. Åke oli tunnustanut sukulaisuuden ja puhutellut häntä veljekseen. He osoittivat toisilleen ystävyyttä molemmin puolin, mutta toinen tunsi vaistomaisesti katsovansa alas ja toinen nöyryytyksellä katsovansa ylös. Myöskin ulkonaisessa suhteessa olivat molemmat serkukset toisistaan suuresti eroavat. Åkella oli ylpeä ja miehekäs ryhti. Hänen reipas, ujostelematon esiintymisensä viittasi pelottomaan soturiin, samalla kuin syvä katse valloitti sydämen. Antero Erikinpoika oli nuori, sorjavartaloinen, kaunis mies, jonka ulkonäkö miellytti. Oleskellessaan ulkomailla oli hän oppinut hyvän ryhdin; mutta se riippuvainen asema, jossa hän oli tähän asti elänyt, oli tehnyt vaikutuksen, josta hän ei pystynyt vapautumaan.
Elina istui äänetönnä työnsä ääressä ja vastaili yksikantaan niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Åke taisteli kuin mies. Hän hurmaantui Elinan nähdessään, hän rakasti tätä impeä yhtä suuresti kuin ennenkin, mutta ei yhtä itsekkäästi, sillä nyt tahtoi hän kieltäytyä omasta onnestaan valmistaakseen onnea rakastetulleen. Sentähden kietoi hän Erikinpojan sellaisiin keskusteluihin, joissa tämä sai tilaisuuden ilmaista tietojaan. Hän oli olevinaan vastakkaista mieltä, jotta toinen saisi tilaisuuden kumota hänen väitteensä, ja kaikki tämä vain siksi, että Elina oppisi ymmärtämään tulevan herransa ansioita.
Mutta kun Ermegård rouva ei enää katsonut tarvitsevansa pelätä Åkea, ylisteli hän tätä myöhään ja varhain. Ritarin täytyi kertoa sodasta ja sen yksityistapauksista.
Hääpäivän edellinen ilta oli tullut. He olivat kuten tavallisesti kokoontuneet Ermegårdin huoneeseen. Åke teki kaiken voitavansa pitääkseen tunnelmaa yllä, ja Elina istui tapansa mukaan jakkaralla mummonsa jalkojen juuressa. Antero Erikinpoika saattoi asettua minne tahansa, mutta Åken ollessa läsnä ei hän koskaan istuutunut Elinan rinnalle.