Oli puhuttu, kuinka Ingri oli kehittynyt edukseen, mitä reippautta hän oli osoittanut ja kuinka varmaksi hän oli tullut esiintymisessään.
"Muistan sangen hyvin, kuinka epänaiselliselta hän näytti minusta", sanoi Åke, "enkä ymmärtänytkään häntä ennenkuin näin hänen sydämensä rakastetun."
"Minun piharenkini!" huomautti Ermegård rouva.
"Silloin käsitin", jatkoi ritari, "että totinen rakkaus voi olla yhtä ylevä, missä ikinä se syttyneekin. Ambjörn on siitä todistuksena. Hän on valmistunut siihen, ettei Ingri koskaan voi tulla hänen omakseen, mutta kuitenkin on hän varma siitä, että mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset voi eroittaa, ja jolleivät he voi yhdistyä tässä elämässä, yhdistyvät he toisessa…"
Åken katseet lennähtelivät Elinaan, ja se, mitä hän vilahdukselta luki tämän silmistä, täytti hänen mielensä ilolla ja tuskalla.
Antero Erikinpoika hymyili ivallisesti. Hän ei ollut onneksi huomannut mitään, mutta hän puri huultaan, voidakseen olla muistuttamatta ritarille tämän molemmista manalle menneistä morsiamista.
Ermegård rouva täydensi kertomuksen mainitsemalla Ingrin sanoneen hänelle, että hän päättää joko Erik Jönssinpojan tai omat päivänsä.
"Mikäli mahdollista, tahdon estää miehen koskaan palaamasta takaisin", sanoi Åke. "Toivoisin, että luoti sattuisi häneen."
"Ettäkö rakastavaiset vihdoin saisivat toisensa?" kysyi Antero
Erikinpoika nauraen.
Linnanvartia astui sisään ja jätti Åkelle suuren kirjeen.