"Huomispäivä tulee olemaan väsyttävä, tahdon mennä aikaisin levolle", sanoi vanha rouva.
Elina oli heti valmis häntä seuraamaan.
"Odotan sinua sitten tänne", kuiskasi sulhanen hänelle.
Se ujous, jota Elina oli viime päivinä osoittanut, oli syvästi loukannut häntä, mutta hän pelkäsi niin menettävänsä hänet, ettei uskaltanut lausua ainoatakaan nuhdetta. Nyt pelätty kilpakosija lähtee tiehensä, nyt oli tyttö hänen; ja kun hän kutsui, oli tämä velvollinen tulemaan.
Kauan sai hän odottaa. Kärsimättömästi kuulosteli hän jokaista ääntä. Vihdoinkin kuului keveitä askeleita. Ingri sieltä tuli sanomaan, ettei Ermegård rouva sallinut neitsyen lähteä luotaan.
"Huomenna täytynee hänen siihen kumminkin mukautua", jupisi sulhanen itsekseen palaten huoneeseensa, epätietoisena, oliko vastauksen tosiaankin Ermegård rouva lähettänyt.
Varhain seuraavana aamuna oli linnassa kaikkialla vilkasta liikettä. Kappeli koristeltiin lehdeksillä ja kukilla. Oli elokuu, niin että näitä oli saatavana runsaasti. Keittiössä olivat monet kädet liikkeessä, ja linnanvartian valvonnan alaisena otettiin esille suuret kullatusta hopeasta tehdyt juomakannut ja suuret paljoudet juomasarvia ja maljoja. Kellarista noudettiin viinejä, joita oli säilytetty vuosikymmeniä, ja oluttynnyreitä vieritettiin seurasalin ovelle, niin ettei oluesta tulisi puutetta. Mutta Ermegård rouva itse otti esille suuret pöytäliinat, jotka tosin olivat hieman kellastuneet vanhuuttaan, mutta hienot ja loistavat kuin silkkiset ikään.
Vanhan tavan mukaan ei sulhanen saanut nähdä morsiantaan ennen vihkimistä, ja Antero Erikinpoika pysyi sentähden huoneessaan.
Åke herralla oli ollut monta kirjettä kirjoitettavana; ei ainoastaan valtionhoitajan lähettilästä, vaan Lassi Juuttikin oli lähetettävä niitä viemään. Viimeksi mainitun kanssa hän sopi siitä, missä heidän piti yhtyä. Hän ikävöi päästä pois, ja kun kutsuttujen vieraiden joukossa oli monia vanhoja ystäviä, päätti hän ratsastaa heitä vastaan; se estäisi häntä hautomasta omia ajatuksiaan.
Kulkiessaan portaita alaspäin kuuli hän säveliä. Elina se soitteli harpullaan. Satoja kertoja oli sellainen pyyntö pyörinyt Åke ritarin huulilla, mutta hän ei ollut rohennut lausua sitä, ja nyt viimeisenä päivänä tahtoi Elina suoda hänelle jäähyväistervehdyksen — sillä että tämä puhui hänelle, sen tiesi, sen tunsi hän.