Harppu oli kannettu naisparvelle, ja sinne suuntasi ritari askeleensa. Luultavasti oli Ermegård rouva siellä sisällä; tälle hän päätti antaa merkin, ettei ilmaisisi hänen läsnäoloaan…
Hän meni varovasti lähemmäksi. Elina oli sisemmässä huoneessa. Hän lauloi hiljaisella äänellä, mutta jokainen sana tunkeutui ritarin korvaan. Hän lauloi eron katkeruudesta, uskollisesta, hamaan kuolemaan kestävästä rakkaudesta ja yhtymisestä toisessa maailmassa, suurimman autuuden saavuttamisesta… Taasen siirtyi hän virrensävelmään… Nyt seurasi rukous madonnalle; hän oli taistellut rakkauttaan vastaan, mutta se oli aina ollut voittamaton. Oli synti rakastaa toista ja antaa kätensä toiselle, hän rukoili yhä palavammin ja hätääntyneemmin…
Se oli särkyneen sydämen valitus, mutta niin nöyrä, niin alistuvainen. Åke ritarin täytyi nähdä laulaja!
Hiljaa hän avasi oven. Elina seisoi selin häneen, jo pukeutuneena valkoiseen morsiuspukuun. Paljaat käsivarret kiertyivät harpun ympärille ja kyyneltynyt katse oli kääntynyt taivasta kohden.
Ajatus, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, sai ritarin valtoihinsa.
"Elina!" huudahti hän.
Elina teki kauhun liikkeen.
Mutta Åke sulki hänet syliinsä, ja hän itki ritarin rinnalla kuin olisi sydämensä pakahtumaisillaan.
"Saanko katsoa sinuun — viimeisen kerran?" sanoi Åke taivuttaen hänen päätänsä taaksepäin.
He lukivat hellintä rakkautta toistensa silmistä. "Sano, että rakastat minua!" sanoi Åke.