Ankara linnanrouva väitti, että pappi vaati sitä ainoastaan häntä suututtaakseen, ja hän poistui vihoissaan huoneesta sanoen, että pappi sai tehdä mitä tahtoi.
Kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, ilmaisivat vieraat mitä hellintä osanottoa, ja sulhaseen näytti tapaus syvästi koskeneen.
Vieraat tosin kerääntyivät täysien pöytien ympärille, mutta he joko olivat vaiti tai puhelivat kuiskaillen keskenään; aiotut häät muistuttivat pikemmin hautajaisia.
"Missä on Åke?" huudahti Ermegård rouva äkkiä.
Kukaan ei voinut vastata kysymykseen.
Sitten tuli kirje ilmoille. Isoäiti ja tyttärenpoika vaihtoivat katseen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.
Kun päivällinen oli päättynyt, olivat vieraat iloiset saadessaan lähteä kotiin. He puhuivat, kuinka levottomia he muka olivat, ennenkuin saisivat tietää morsiamen toipuneen, ja Ermegård rouva sanoi toivovansa, etteivät he kieltäytyisi, kun hän ensi tilassa lähettää heille uudet hääkutsut.
Mutta tyytyväinen hän oli, kun viimeiset vaunut poistuivat. Sydämessään oli hän katkeroitunut Elinaa kohtaan. Tämä ei ollut koskaan ennen ollut sairaana, miksi piti hänen nyt sairastua? Niskoittelun täytyi olla syynä… Ja viime hetkessä… itsenään hääpäivänä!… Mutta odotas, kyllä saat, tyttö, maksaa sen!
Ingriltä kuuli hän, että Elina oli palannut tajuunsa, ja hän kuvitteli mielessään sitä levottomuutta, jolla "pahantapainen lapsi" odotti hänen saapumistaan.
Hän päätti antaa hänen odottaa, tytölle oli hyödyllistä olla hetken tuskissaan. Ja niin meni hän sisälle omaan huoneeseensa, istuutui lepotuoliin ja — nukkui.