"Nyt olette pelastetut", sanoi Valmyra ja tuli horjuvin askelin alas.
Piispa oli katsellut äänetönnä. Hän ei pelännyt kuolemaa, ja aina piispantalosta lähdettyään oli hänestä tuntunut, ikäänkuin enkeli kulkisi hänen rinnallaan riiputtaen soihtua kädessään. Kun laukaus pamahti ja hän näki Valmyran horjuvan, ymmärsi hän, että nyt vanhan vaimon ennustus täyttyi. Luoti oli sattunut olkapään ja rinnan väliin ja siitä pulppusi punainen verivirta. Piispa ei virkkanut mitään, mutta hän taivutti vaimon paneutumaan maahan.
"Antakaa minun sitoa haavanne", virkkoi pormestarin emäntä pelästyksestä vavisten. Hän oli arvelematta reväissyt kappaleen hameestaan ja laittanut siteen.
"Se ei auta mitään."
"Eikö mikään pelastus ole mahdollinen?" kysyi piispa.
"Ei mikään, kunnianarvoisa isä! Tunnen, kuinka voimat vähenevät.
Elämä häipyy pois."
"Odotatko kuolemaa pelottomasti?"
"Vapisevin toivein."
"Eikö sinulla ole minulle antaa mitään tehtävää?"
"Tässä on sormus. Ottakaa se, isä!"