Vanha piispa oli langennut polvilleen ja kannatti hänen päätänsä. Kun hän nyt tarttui hänen käteensä vetääkseen pois sormuksen, tunsi hän ihmeellisen halun kohottaa tulevaisuuden huntua, ja melkein tietämättään puuskahti hän: "Jos voit nähdä tulevaisuuteen, Valmyra, niin sano minulle, milloin on tuleva loppu tästä levottomasta maailmasta?"
Valmyra kohotti katseensa häneen. Kuolon kalpeus levisi hänen poskilleen, ja hän vastasi:
"Kun laivat kyntävät merta ilman purjeita ja airoja, kun vaunut ja rattaat vierivät maata ilman vetojuhtia, kun ihmisten puhe kiitää lankoja myöten läpi ilman, kun kultaa antavat puut, jotka eivät kanna hedelmää, silloin on maailma ollut aikansa ja viimeiset päivät tulleet."
Syvä huokaus, ja Valmyra oli päivänsä päättänyt.
"Niin, totisesti, jos tämä kerran tapahtuu, täytyy lopun olla käsissä!" sanoi piispa painaen Valmyran silmät umpeen ja lukien rukouksen. Sitten otti hän sormuksen ja piti sitä kynttilän liekissä.
Oli kuin siitä leimahtaisi pieniä sinisiä liekkejä, mutta piispan kättä ne eivät polttaneet… Hän tunsi kovaa halua pitää sen, mutta annettu lupaus oli pyhä.
"Jos teidän armonne tahtoo panna sen tänne maahan, luulen, että sen saa palamaan."
"Se ei varmaan onnistu…"
"Pankaahan maahan!"
"Kas noin!"