"Nyt revin tämän siteen palasiksi ja panen ne sytykkeiksi."
"Mutta se on verinen…"
"Ei tee mitään. Se palaa kuitenkin."
Leena rouva teki kuten oli sanonut, ja kun hän oli muodostanut tilkuista pienen kasan pani hän sormuksen päälle. "Tahtooko teidän armonne nyt itse sytyttää?"
Piispa vei kynttilän siihen kiinni, mutta se ei ottanut tulta.
"Näette nyt!"
"Sepäs merkillistä!" Leena heitti tilkut syrjään ja vei sitten kynttilän kiinni sormukseen. Silloin se otti tulen, mutta tuli paloi laimeasti.
"Onko se aivan välttämätöntä?" kysyi hän levotonna. Kuolleen läheisyys peloitti häntä.
"Olen luvannut…"
Pormestarin emäntä oli käytännöllinen nainen. "Tämä on ylen kummallista", sanoi hän. "Minä tiedän kyllä, milloin kinkkujani on käännettävä…" Ja hän kyyristyi maahan ja alkoi kaikin voimin puhaltaa tuleen.
Se auttoi. Sormus leimahti ilmituleen. Mutta Leena rouva oli puhaltanut mainiosti; palavia kappaleita lenteli ympäri, ja muutamia putoili kuolleen päällekin.