Viikkoa myöhemmin palasi Johannes Olavinpoika kirkkoonsa ja seurakuntaansa. On järkähtämätön totuus se, että vasta vastoinkäymisissä me opimme tuntemaan ystävämme. Ja suru tuo oman siunauksensa mukanaan. Se on kuin sade helteisen päivän jälkeen, se vilvoittaa unisen raukeuden ja herättää uusia voimia eloon. Samoin kuin sade ajaa ulkona vaeltavat katon alle, niin vetävät surut ihmisiä yhteen. He katsovat toistensa silmiin ja havaitsevat kummakseen, että eroavaisuudet heidän välillään ovat hyvin vähäiset, että he kaikki ovat saman isän lapsia.
Yksinpä Leena Strivertiinkin teki tapahtunut onnettomuus hyvän vaikutuksen. Kun pormestari vihdoin pääsi vankeudesta ja sai palata, olivat kestetyt vastukset murtaneet hänen terveytensä. Hänen paikkansa oli täytetty, ja Leenan täytyi tehdä työtä molempien puolesta. Hän teki sen tarmolla ja vakavuudella, ja ne taidot, joilla hän ennen oli kerskunut, olivat nyt hänen tulolähteenään. Ei ole uskomatonta, että häneltä simanteon taito levisi kautta Suomen. Me nautimme hyviä hedelmiä, mutta kyselemme vähät, mistä ne ovat alkuisin.
Kaupunki oli suurimmaksi osaksi hävitetty, perheet saatetut taloudelliseen perikatoon; missä ennen oli hyvinvointi vallinnut, sinne muutti köyhyys majailemaan. Se oli koetusten aikaa, ja vihollisen palaamisen pelko lamautti kaiken kaupan ja toiminnan. Asunnot, joita rakennettiin, olivat tarkoitetut ainoastaan katoksi pään päälle; tänään ei tiedetty mitä huomenna oli tuleva.
3.
STEN POIKASEN ENSIMÄINEN SOTARETKI.
Kun levisi tieto siitä, mitä oli tapahtunut, kuului kauhun huuto niin kautta Suomen kuin Ruotsinkin. Ei koskaan, koskaan tulla Hannu kuningasta valitsemaan näiden maiden kuninkaaksi, mieluummin taistellaan viimeiseen mieheen.
Kun Otto herra oli päättänyt verisen työnsä Suomessa, ryhtyi hän kahdeksan lyypekkiläisen laivan ajometsästykseen. Yksi näistä upotettiin pohjaan, seitsemän muuta tulivat pahoin runneltuina Lyypekin satamaan.
Täällä oli suuttumus ja katkeruus rajaton, ja Ruotsiin lähti lähettiläitä satamakaupungista tekemään Ruotsin kanssa lujaa liittoa Tanskaa vastaan.
Valtionhoitaja oli Åke Hannunpojassa menettänyt lujan ja luotettavan ystävän, mutta hänen täytyi jatkaa kerran aloittamaansa tietä. Kaatuipa hänen ympärillään useita tai harvoja, sai hän tuskin kääntää päätänsä ja sekunniksikaan päästää maalia näkyvistään.
Lyypekin kanssa tehdyn liiton vahvistukseksi pidettiin välttämätönnä, että sinne lähti ruotsalainen lähetystö. Hemming piispa tahtoi, että Sten junkeri tulisi mukaan. "Lyypekkiläiset on saatava pontevasti sotaa jatkamaan", sanoi tohtori, "eikä siihen ole kukaan soveliaampi kuin hän."