"Hän ansaitsee sen!" kirkuivat useat.
"Ei Sten Svantenpojan, vaan…"
"Kyllä, kyllä!"
"Piispa on oikeassa!" puuttui nuorukainen kainosti puheeseen. "Vähän olen minä saanut aikaan, en oikeastaan mitään!"
"Saisinko minäkin suunvuoroa! Minä en tahtonut juoda Sten
Svantenpojan maljaa, vaan Sten Sture nuoremman!"
Nuorukainen karahti punaiseksi. "Tietääkö isäni…?" sanoi hän.
Piispa otti esille kirjeen.
"Tästä saatte nähdä! Hän suostuu, että otatte vanhan rakkaan nimen, sillä ehdolla, että kerran teette sen yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi kuin se on muinen ollut."
Piispan silmissä kimmelsi tällöin kyynel. Sitä ei tiennyt kukaan ennen nähneensä.
Oli syntynyt äänettömyys.