"Meillä on pieni kymmenaluksinen laivasto valmiina lähtemään, hän saa mennä sen mukana."
Hemming piispa otti saatavissa olevan maavoiman kera lähteäkseen Kalmaria vastaan. "Minua haluttaa nähdä", sanoi hän, "onko mahdotonta päästä linnan herraksi".
Tällä kertaa onnistui piispa palauttamaan Ruotsille yhden sen tärkeimmistä linnoituksista. Itse ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa linnalupaa; se jätettiin Juhana Maununpojalle (Yö ja Päivä), jalon Åke Hannunpojan isälle.
Sten Sture purjehti laivaston kera Kalmariin. Sieltä lähetettiin yksi laivoista lyypekkiläisen laivaston luo, joka oli Bornholman edustalla; ruotsalaiset tahtoivat yhtyä sen kanssa jatkuvaan toimintaan. Yhdistyminen tapahtui Kalmarin salmessa, ja molemmat laivastot lähtivät sen jälkeen yhdessä Ronnebyhyn, Sölvesborgiin, Åhnsiin ja Ystadiin, jotka ryöstettiin ja poltettiin. Sen jälkeen noustiin maihin Laalantiin.
Sillävälin oli Tanskan kuningas saanut laivastonsa valmiiksi ja nimitti Henrik Krummedikin "ylikapteeniksi ja kaikkien kapteenien ja kaiken meriväen päälliköksi". Oli saatu tieto hyökkäyksestä Laalantiin, ja uusi valta-amiraali alotti toimintansa onnellisella taistelulla.
Sten Sture ja hänen miehensä puolustautuivat urhoollisesti. Lyypekkiläisillä ei ollut mukanaan muuta jalkaväkeä kuin palkkasotureita. Nämä tekivät heikkoa ja laimeaa vastarintaa ja väistyivät heti alas laivastoon, joka kohta sen jälkeen lähti purjehtimaan. Eckermann, Stenin erittäin hyvä ystävä, oli heidän päällikkönään. Hän nuhteli heitä ankarasti heidän arkuudestaan ja luki tappion heidän syykseen. Tästä suuttuneina kieltäytyivät he jatkamasta palvelustaan, eikä ollut muuta keinoa kuin viedä heidät takaisin Travemündeen.
Yhdeksän märssilaivansa kera ei Sten herra uskaltanut ryhtyä mihinkään taisteluun. Hänen täytyi sentähden seurata mukana Travemündeen. Osaksi hankkiakseen muonavaroja, osaksi korjatakseen erinäisiä merivaurioita täytyi hänen pysähtyä sinne muutamiksi päiviksi. Hän ja hänen lähimmät miehensä majoittuivat muutamiin vähäisiin talonpoikaistaloihin, miehistön yhä oleskellessa laivoilla.
Muistamme vielä miehen, jota vastaan Sten taisteli Lyypekissä. Tästä oli tullut hänen uskollisin palvelijansa, joka seurasi häntä melkein koiran tavoin; ja jos hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin säikkyä, niin johtui se hänen hurjasta luonnostaan, jonka oli vaikea perehtyä niihin uusiin olosuhteihin, joihin hän oli joutunut.
Kun kysyttiin hänen nimeään, vastasi hän vain:
"Sanokaa minua Esbjörniksi!"