Alussa Sten näki hänet vastenmielisyyden tuntein läheisyydessään, mutta miehen alituinen väsymätön huolehtiminen kaikesta sai nuoren herran vaieten alistumaan hänen läsnäoloonsa.
Laivalla oli Esbjörn valinnut paikaksensa ritarin oven edustan. Sten käski häntä etsimään mukavamman makuupaikan. Esbjörn jupisi jotakin, mutta piti yhä entisen paikkansa. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta näki avoimin silmin kaiken mitä tapahtui ja kuuli mitä puhuttiin. Oli ilmeistä, että hän epäili palkkasotureita ja he pelkäsivät häntä.
Kun Sten liikkui heidän joukossaan, seurasi Esbjörn jälestä, kuten äkäinen koira, joka vainuaa vaaraa, vaikkei voikaan sitä nähdä. Usein, kun palkkasoturit luulivat olevansa huomaamattomina, hiipi hän heidän joukkoonsa, kuulostellen, vaanien. Laalannin tappelun edellä oli hän sanonut: "Älkää uskoko heihin, herra, he ovat pettureita!"
"Mistä sen tiedät?"
"Tunnen sen ilmasta."
"Sellaisiin perusteihin en tue arvosteluani", vastasi Sten.
Lopulta kävi kuitenkin miehen ennustus toteen, ja Esbjörn saavutti sen jälkeen herransa luottamuksen melkein suuremmassa määrin kuin tämä itse tahtoi myöntää.
Travemündeen saavuttua ei hän kantanut herransa tavaroita sinne, mihin tämä oli määrännyt asuntonsa, vaan paljon ikävämpään taloon, joka tosin oli paljon lähempänä rantaa.
"Miksi teet vastoin tahtoani ja käskyäni?" kysyi ritari ankarasti.
Mutta Esbjörn tekeytyi niin tuhmannäköiseksi, että erehdyksestä täytyi syyttää hänen heikkoa ymmärrystään.