"Näytän sen muillekin."
"Samoin minäkin tekisin."
"Minä en anna sitä hallustani."
"Sinä epäilet minua!"
"Samoin kuin tekin minua!"
Munkki seisoi kotvan epätietoisena. "Seuraa minua!" sanoi hän sitten.
"Antakaa minulle ensin kirje!"
"Etkö käsitä, että on sama, jos se on minullakin", kuului äreä vastaus, mutta samassa heitettiin kirje hänelle. "Tule nyt!" sanoi munkki ja suuntasi askeleensa pienelle metsäpolulle.
"Ei aivan!" jupisi Esbjörn ja seurasi äänetönnä hänen kintereillään.
Taivallettuaan pysähtymättä puolen tuntia kapeita, raivaamattomia metsäpolkuja olivat he odottamatta erään luostarin edessä, joka oli aivan metsänreunassa. Munkki kolkutti portille, jonka palveleva veli heti avasi. Vaihdettiin muutamia sanoja, ja molemmat astuivat sisään ilman että Esbjörniä olisi kehoitettu seuraamaan tai jäämään ulos. Tämä seisoi kotvan aikaa epäröiden, mutta saadakseen selville, vartioitiinko häntä, meni hän loitommalle ja maantielle, joka oli luostarin toisella puolen. Silloin kuuli hän nopeita askelia takaansa ja näki saman palvelevan veljen, joka oli avannut portin.