"Vai niin", jupisi Esbjörn itsekseen, jäätyään yksin. "Täällä on siis itse ahjo. Onpa hauskaa nähdä, kuinka pääsen täältä."
Hän kaasi kipon täyteen ja antoi sen sitten olla hetken aikaa koskematta. Liekö se ollut kuvittelua vai mitä, mutta hän oli näkevinään kalvon muodostuvan pinnalle. Hän otti siitä hieman sormensa kärellä ja pani kielelleen; sillä oli katkera maku, aivan vieras viinille.
"Aivan oikein", jupisi hän ja kaasi kipon sisällön takkaan. "Sääli voimakasta, tulista viiniä!"
Vielä kerran täytti hän kipon ja uhrasi sen sisällön liekeille. Mutta kuumuus kävi sietämättömäksi, ja hän päätti mennä ulos pihalle. Hänen ällistyksekseen oli ovi sulettu.
Ennen on ainoastaan ohimennen mainittu, ettei Esbjörn ollut tietämätön pappien juonista ja munkkien metkuista. Lyypekkiläisen luostarin apotti oli käyttänyt häntä useita kertoja, ja Esbjörn oli yksi niistä, jotka sokeasti tottelivat sitä, joka maksoi. Kun Sten tuli, joutui hän ensi kerran elämässään suureen kiitollisuudenvelkaan, ja tämä ikäänkuin avasi oven jalommille vaistoille. Hän piti velkaansa rajatonna, ja jos hän ennen oli palvellut pahaa yksistään välikappaleena, ymmärsi hän nyt käyttää, mitä siihen aikaan oli oppinut, hyväkseen uuden herransa ja hyvän palveluksessa.
Neuvotonna, mutta ei lohdutonna seisoi hän portinvartiahuoneessa ja katseli ympärilleen. Hänen viekkaat silmänsä tutkistelivat tarkoin kaiken. Mitään ikkunaa ei ollut, pieni huone sai ainoan valonsa takasta, ja siinä oli tuli melkein riittynyt, mutta vaikka puita olisi ollutkin enemmän, ei hän olisi niitä pannut tuleen, niin tukehduttava oli kuumuus. Ovelle kolkuttaminen olisi auttanut yhtä vähän kuin huutaminen ja parkuminenkaan. Hän kopeloi tarkoin pitkin seiniä, oliko mitään nappulaa tai epätasaista paikkaa salaoven merkkinä, mutta kaikki oli turhaa.
Näissä hommissa puuhaillessaan oli hän huomaavinaan, kuinka eräs paikka lattiasta hieman lonkahteli hänen allaan. Hän heittäytyi lattialle ja tunnusteli tarkoin — siinä oli tosiaankin luukku. Mutta ei ollut mitään, millä vääntää se auki. Hän koetti veitsellään, se riuskahti poikki. Luukkua ei kenties ollut avattu moneen vuoteen.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Huone pimeni yhä enemmän. Hän ajatteli tuokion ajan, että kantaisi hehkuvat hiilet ovelle ja sytyttäisi sen, saadakseen sen sillä tavoin auki, mutta ennenkuin se onnistuisi, olisi hän tukehtunut savuun.
Mutta mahdollisesti voi hän kavuta ylös savutorvesta! Sopihan koettaa. Hän kaapi syrjään hehkuvat hiilet ja hyppäsi takalle. Hän poltti kätensä ja jalkansa… turhaan, savutorvi oli niin pieni, ettei lapsikaan olisi voinut päästä siitä ylös.
Lattia tarjosi siis ainoan pelastuksen. Taasen tähysteli hän ja vaani ympäri huonetta. Nyt oli jo melkein pimeä.