Silloin huomasi hän seinällä jotakin välkkyvän hiilien kajossa. Se oli rautatanko, terävä toisesta päästään. Häneltä oli vähällä päästä ilohuuto. Luultavasti käytettiin sitä tulen kohentelemiseen. Kaikin voimin koetti Esbjörn tunkea tankoa luukun ja lattian väliin. Se onnistui vihdoin, ja nyt väänsi hän luukun auki. Häntä vastaan puhalsi vilvakka tuuli, ja hän veti syvään henkeään.
Nyt oli aivan pimeä ja hän tunnusteli käsillään tikapuita tai portaita, joita myöten pääsisi alas. Mitään sellaisia ei ollut.
Saattoi olla hengenvaarallista heittäytyä rentonaan alas, kun ei tiennyt aukon syvyyttä. Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli aina nähnyt munkkien säilyttävän tuluksiaan laatikossa vuoteen vieressä. Hän hypähti pystyyn, kopeloi makuupaikan vierustaa ja löysi tosiaankin tulukset. "Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!" Hän iski tulta ja valaisi alas. Se oli viini- ja olutkellari, jossa oli tynnyri toisensa vieressä. Korkeus oli kymmenisen jalkaa, hän saattoi siis hypätä alas.
Vuoteen vierestä hän löysi kasan kuivia päretikkuja, ja otettuaan niitä nipakan ja sytytettyään yhden hän hyppäsi alas.
Enempää arvelematta riensi Esbjörn tynnyrin luo, avasi tapin ja maisteli sisällystä. Löydettyään viinilajin, joka oikein kävi hänen makuunsa, pani hän suunsa tapinreiän alle ja joi.
"Luulenpa melkein, että tätä samaa lajia minulle tarjottiin tuolla ylhäälläkin!" jupisi hän. "Tämä virottaa ihmisen jälleen henkiin!"
Nyt oli löydettävä tie väljään, mutta mitään sellaista ei näkynyt. Silloin oli hän kuulevinaan kolinaa ylhäältä. Silmänräpäyksessä oli hän sammuttanut päretikun ja oli aivan liikkumatonna.
Munkki siellä tuntui avaavan oven portinvartiahuoneeseen. Käytävä sen edessä oli pimeä, hän ei siis saattanut eroittaa mitään.
"Merkillistä, kuinka täällä tuntuu viileältä", virkkoi hän. "Ah, tuolla mies makaa!… Minä sytytän kynttilän."
Hän kulki muutamia askeleita ja putosi suinpäin alas kellariin: