"En, teidän kunnianarvoisuutenne."
"Se oli hän… Varjo on poissa. Täällä hänen täytyy olla! Etsi, etsi!"
Nyt ei ollut enää aikaa piiloutua. Pitkin harppauksin syöksyi Esbjörn esiin, ja kun Absalon oli häntä lähinnä, löi hän tämän maahan ja riensi viistoon sinne päin, missä tiesi maantien olevan.
Apotti huusi ja juoksi jälestä, mutta hänen voimansa pettivät ja hän kaatui kumoon.
Samassa kuului koirien haukuntaa, soihdut loistivat puiden välitse, huutoja, hälinää kuului kaikilta puolin.
Tässä ei tarvittu ainoastaan nopeutta liikkeissä, vaan vielä enemmän viekkautta ja viisautta. Jos Esbjörn olisi tietänyt tiensä, olisi hän voinut hyvin päästä pakoon; nyt täytyi hänen etsiä sitä, tusinan takaa-ajajan ja muutamain hurjien koirien ympäröimänä.
Hän juoksi eteenpäin melkein kuin hourupää, soihtujen kantajat olivat väliin aivan lähellä, mutta puiden runkojen eksyttäminä eivät he huomanneet häntä kyllin nopeasti.
"Maantielle, maantielle!" huusi apotti.
Samassa yhytti Esbjörnin muuan yksinäinen munkki. "Maantielle!" huusi hän, antoi munkille iskun rintaan ja tempasi soihdun hänen kädestään.
Nyt seurasi hän koko muun joukon mukana. Jälelle jääneen huutoihin ja vaikerteluun ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sanomattomaksi ilokseen huomasi olevansa maantiellä.