Nuori Åke vietti ensimäiset vuotensa mummonsa luona; oli kuin hänessä yhtyisivät suvun kaikki hyvät ominaisuudet, ja hänen avoimet, vilpittömät kasvonsa todistivat siitä.
Hänen sydämensä oli vallannut rakkaus Elsa Possen nuoreen tyttäreen, mutta kuolema ryösti tämän häneltä juuri kun hänen piti lähteä Suomeen häitä viettämään.
Isku koski kovasti häneen. Hän omisti sen jälkeen aikansa ja ajatuksensa sotaisiin toimiin, hän saavutti voittoja ja menestystä, niitti kunniaa ja mainetta; mutta mieli synkistyi ja hän vetäytyi maailmasta syrjään.
Nyt oli hän yhtämittaa oleskellut muutamia viikkoja Ettakissa, jolla oli hänelle sellainen viehätysvoima, ettei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleenkään.
Ermegård rouva oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, mutta oli vielä terve ja reipas. Herransa kuoleman jälkeen valvoi hän itse taloaan ja piti ankaraa kuria. Joka aamu täytyi linnanvartian tehdä selkoa kaikesta mitä oli tapahtunut, ja voi sitä, ketä vastaan tehtiin muistutuksia! Ei sillä väliä, oliko syyllinen mies vai nainen, hänet kutsuttiin ankaran rouvan eteen. Joskus saatiin navakoita korvapuusteja, mutta usein rangaistustyötä. Ermegård kiitti harvoin, mutta milloin niin tapahtui, pidettiin sitä niin suurena kunnianosoituksena, että siitä puhuttiin pitkät ajat.
Itse vanha rouva teki tilinsä; mutta kun päivän tehtävät olivat päättyneet, pukeutui hän mustaan samettiin, Åke herra tuli sisään ja tarjosi hänelle käsivartensa viedäkseen hänet pöytään, liveripukuiset palvelijat avasivat ovet ruokasaliin, missä hovimestari kumarteli pöydän edessä ja linnanvouti odotti jalon rouvan viittausta lukeakseen pöytärukouksen. Itse istuutui hän pöytään ennenkuin kukaan muu uskalsi sitä tehdä.
Åke herra istuutui hänen oikealle puolelleen ja kappalainen vasemmalle.
Mutta heitä vastapäätä, toisella puolen pöytää istui nuori Elina Ribbing, nuorin lapsi seitsemästä siskoksesta. Hän oli suomalaista sukua; hänen äitinsä oli ollut rouva Ermegårdin tyttären uskottu ystävä, ja tämä oli kuolinvuoteellaan suosittanut häntä äitinsä hoitoon.
Elinan rinnalla ja vastapäätä vanhaa rouvaa istui nuori Antero Erikinpoika. Hän oli talonpojan poika, mutta oli, hyvien taipumustensa johdosta, papin kehoituksesta ja Ermegård rouvan toimesta päässyt opiskelemaan ensin Upsalaan ja sitten useiksi vuosiksi ulkomaille. Nyt asui hän linnassa ja käytettiin häntä usein esilukijana.
Ermegård rouva kuuli mielellään hänen kertovan matkoistaan, mutta pudisteli moittivasti päätään, kun hän kertoi vieraista tavoista ja menoista. "Maailman lopun aikoja!" sanoi hän.