Päivällisen jälkeen istui hän, jos oli talvi, suuressa lepotuolissaan takan ääressä. Elina istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja molemmat miehet tavallisesti penkillä. Kun takkavalkea loimotteli ja valaisi taulun, eivät viimeksimainitut voineet koskaan väsyä katselemaan vanhaa rouvaa ja varsinkin nuorta, kaunista tyttöä.
Mutta Ermegård rouva käski Elinaa laulamaan. Ääni ei ollut voimakas eikä koulutettukaan, mutta se oli heleän kirkas, ja immyt pani nuoren sielunsa lauluun.
Eräänä iltana, kun hän milloin laulaen, milloin puhuen kertoi linnanneidistä, jolla oli suuri suru sydämessään ja jolle linnanhenki ilmestyi, päästi Ermegård rouva kovan kirkaisun.
Kaikki riensivät luo siinä luulossa, että hän oli äkkiarvaamatta sairastunut.
Hän veti Elinan lähemmäksi. "Missä olet oppinut tuon laulun?"
"Ylhäällä keskimäisessä tornissa; siellä tulee niin ihmeellisiä unelmia."
Ermegård rouva työnsi tytön syrjään ja käski tuoda valoa.
Mutta kun huone tali valaistuksi, oli hän kalmankalpea ja nousi vaivalloisesti tuolistaan.
"Kutsukaa kappalaiseni!" käski hän palvelijaa. "Tulkoon hän minun kamariini."
"Jääkää tänne kaikki!" lisäsi hän ja hylkäsi sen tuen, jota hänelle tarjottiin. Sen jälkeen lähti hän huoneesta.