Sillävälin kutsui Sten muutaman asemiehistään. Ainoastaan neljä oli tuleva mukaan. Hän tahtoi heti lähteä tielle, ollakseen ennen seuraavaa aamua Upsalassa.
Oli tähtikirkas joulukuun yö, ja pieni parvi ratsasti ripeästi eteenpäin.
Stenin ajatukset eivät juuri olleet iloiset. Hänestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jotakin, joka oli ollut hänelle hyvin rakasta. Hän muisteli, kuinka hän viime aikoina oli aina ajatellut Kristinaa tulevana morsiamenaan. Hänestä oli aivan luonnollista, että tyttö oli unhottanut hänet. Jos tämä tahtoi antaa kätensä ja sydämensä Knut Alfinpojalle, oli hän iloinen, ettei seissyt tiellä. Kenties oli asia jo ratkaistu heidän keskensä, kun hän palaa Upsalasta. Mutta matkalla sinne oli hänen vaikea saada Ekan kartanon pikku tyttöstä pois ajatuksistaan.
Ratsastajaparvi saapui perille Upsalaan keskellä yötä, mutta arkkipiispa oli kirjoittanut, että hänen talonsa oli heille avoin mihin aikaan hyvänsä, ja Sten herra suuntasi sentähden heti matkansa sinne. Kummakseen löysi hän portin avoinna. Asemiehet juoksentelivat sinne tänne; koko talo oli täynnä elämää ja liikettä.
"Onko arkkipiispa sairas?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
"Ei, jalo herra, mutta täällä on vieraita."
"Tulen siis sopimattomaan aikaan?"
"Huoneenne odottaa."
Asemies vei hänet ylös oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, ja sieltä sai hän hyvin sisustetun huoneen. Vuode oli houkuttelevan pullea valkoisine lakanoineen, ja kun nuoruuden voima ei suinkaan vähimmin näyttäydy nukkumiskyvyssä, unhotti Sten pian koko maailman pehmeässä vuoteessa.
Sentähden ei hän tiennytkään, että muuan vanha nainen oli ollut huoneessa, seissyt hetken häntä katsellen, pannut sen jälkeen pikarin pöydälle ja poistunut huoneesta.