"Suru hälveni vähitellen sydämestänne."
"Erään nuoren tytön kuva oli säilynyt sielussani, ja yhtä vähän kuin olisin koskaan rikkonut lupaustani Kristina Alfintyttärelle, yhtä vähän voin tämän jälkeen rakastaa ketään muuta kuin Kristina Gyllenstjernaa", lisäsi hän hiljaa.
Kristina ei vastannut mitään, mutta alasluodut silmät ja punaisina hehkuvat posket puhuivat omaa kieltään.
Sten notkisti polvensa hänen edessään. "Kristina, voitteko rakastaa minua?" kysyi hän.
"Luulen tehneeni niin siitä pitäen, kun ensi kerran näimme toisemme", vastasi Kristina kainosti.
Silloin sulki Sten hänet syliinsä, ja hänestä tuntui, kuin samalla sulkisi syliinsä koko taivaan autuuden.
Kahden nuoren, puhtaan ihmissielun rakkaus säteilee jumalallisesta rakkaudesta, joka on suotuna kaikille, mutta himmentynyt ja välinpitämättömästi hyljätty, niin että se tulee ainoastaan harvojen osaksi.
Kun Sten Sture vannoi rakkautta Kristina Gyllenstjernalle, vannoi hän samalla rakkautta isänmaalleen, velvollisuuksilleen, kaikelle mikä näytti hänestä korkealta ja pyhältä elämässä. Hän tunsi vastuunsa suuremmaksi kuin ennen.
Kun Cecilia palasi takaisin, menivät he käsi kädessä häntä vastaan.
Hän hymyili iloisesti ja sanoi: