Turhaan selitti Hemming piispa, että jos Ruotsi vapautuisi vihollisistaan, näyttäytyisi se kyllä Itämeren kaupassa. Ne palvelukset, joita Lyypekki nyt teki ruotsalaisille, tulisivat nämä vastaisuudessa sadoin kerroin korvaamaan. Pian ei edes viitsitty väittää häntä vastaankaan. Yhä harvemmiksi kävivät ystäväin rivit, ja kun hän kävi kaupungin viranomaisten luona, sanoivat he olevansa poissa kotoa, vaikka hän varmasti tiesi, ettei niin ollut laita. Silloin alkoi tuittupäisen miehen sappi kiehua, töyhtömäiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, ja entiset ystävät poikkesivat toiselle kadulle päästäkseen häntä kohtaamasta.
Kun Eckermann palasi laivaston kera, teki hän sen ilosta uhkuvalla sydämellä. Hän oli vakuutettu, että Lyypekistä tehtäisiin samanlainen retki seuraavana kesänä, ja hän toivoi voivansa silloin toimittaa paljon enemmän kuin nyt. Samaa sanoi hän Hemmingillekin ensi kertaa hänen luonaan käydessään.
"Voitteko kääntää näiden rihkamasaksojen mielen?" huudahti katkeroitunut piispa. "Voitteko todistaa heille, että kunnia on enemmän kuin kurja kulta?"
"Sanon heille, että se on koronkiskontaa, joka antaa hyvän voiton", vastasi Eckermann hymyillen.
"Olen minäkin sen sanonut, mutta he eivät usko minua. Kaikki hyvät enkelit suokoot, että te saisitte aikaan enemmän!"
Mutta kun nuori mies palasi muutamain päivien kuluttua, sanoi hän:
"Täällä on jyrkempi pysty vastassa kuin saatoin kuvitellakaan."
"Enkö sitä jo sanonut! Olen oppinut perinpohjin tuntemaan nämä viheliäiset rihkamajuutalaiset, jotka kurjan voiton tähden ovat valmiit panttaamaan sielunsa iäisen autuuden. Minä pudistan tomun jaloistani ja kadun sitä päivää, jona tulin tänne tulleeksikaan!"
Näin sanoen tarttui Hemming hattuunsa, ja sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi, välittämättä matkakapineistaan meni hän alas satamaan, missä useita aluksia oli lastattuina ja odottivat tuulta purjehtiakseen Ruotsiin. Hän tilasi paikan yhdellä niistä ja jäi laivaan, vaikka laivuri sanoi, ettei luultavasti lähdöstä tullut sinä päivänä mitään.
Kunnon Eckermann, joka oli seurannut jälestä, koetti hyvin sanoin saada hänet odottamaan vielä muutamia päiviä. Piispa ei viitsinyt vastatakaan. Ja kun edellinen piti huolen siitä, että hänen tavaransa pantiin kasaan ja vietiin laivalle, ei hän edes kiittänyt siitä.
Hän kuohui niin suuttumuksesta ja kiukusta, ettei edes tahtonut kääntää päätään kaupunkia kohden niin kauan kuin se oli näkyvissä. Yöt ja päivät hän käveli kannella edestakaisin; ketään ei hän puhutellut eikä kukaan uskaltanut puhutella häntä; mutta kaikki merimiehet katsoivat ihmetellen häneen, hiljaa kysellen toisiltaan mitä hän mahtoi hautoa mielessään.