Hän ajatteli isänmaata, joka oli hänen ainoa maallisen rakkautensa esine, jolle hän oli uhrannut nuoruutensa, miehuutensa, hehkuvan kaunopuheliaisuutensa ja mielensä urheuden. Hän oli nyt vanhus, joka katsoi taaksepäin muinaisiin aikoihin. Tosin näytti hänestä, että unioni oli mahdottomuus, mutta ennen valaisi toivo hänen ymmärryksensä; nyt synkensi sen epätoivo. Hänestä tuntui kuin Ruotsi seisoisi kaltevalla pinnalla, kuin täytyisi sen joutua perikatoon.
Ei siksi, ettei se olisi voinut pitää puoliaan. Hän ajatteli tätä rahvasta, jota hän niin usein oli vienyt taisteluihin, joka saattoi kärsiä ja kieltäytyä ja valittamatta uhrata henkensä ja verensä sen maatilkun puolesta, millä oli syntynyt. "Ruotsin kansa seisoo lujana kuin kallio", sanoi hän, "ja sentähden sitä ei voida kukistaa."
Mutta mikä ei taivu, voi taittua, ja Ruotsin suurmiehet tahtoivat musertaa ne luodot, jotka suojelivat isien maata.
Ja nyt vaelsivat kaikki maan suurmiehet hänen sielunsa silmien editse, hän tutki, arvosteli heidän tekojensa syitä ja lopuksi heitti ne ajatuksistaan pois kuin myrkylliset matelijat.
Hän ei ollut tyytyväinen edes Svante Niilonpoikaankaan. Tämä oli ollut liian heikko, ei ollut ymmärtänyt panna olkapäätään pyörän eteen ja mieluummin musertua kuin antaa perään.
Tämän käsityksen maailmasta ja ihmisistä päästi hän juurtumaan sielussaan. Oman hehkuvan isänmaanrakkautensa pani hän kaikkea sitä pikkumaisuutta, panettelua, kateutta ja vihaa vastaan, mitä hän oli kohdannut elämässä, ja on selvä sanomattakin, että hän maksaisi sen äärimäisellä halveksumisella. Mutta siihen liittyi myös eräs toinen tunne, palava kostonhalu.
Hemming Gadd tahtoi mielellään lyödä maailman hämmästyksellä ja hän mietti keinoja, jotka ukkosen iskun tavoin kukistaisivat hänen vastustajansa ja näyttäisivät heille hänen ylemmyytensä.
Tuuli kääntyi vastaiseksi, ja matka viivästyi. Se näytti kuitenkin piispaa vähät huolestuttavan. "Minä tulen kyllä ajoissa perille", sanoi hän.
Mutta vastatuulta seurasi myrsky. Meri aaltoili raskain, lyijynharmain lainein, rajusti hyrskyen. Pilvet ajelehtivat maata kohden harmaana savuna, vaahto pärskyi, touvit kitisivät ja vinkuivat. Laivuri seisoi itse ja väänsi ruoriratasta, mutta hiki valui suurina pisaroina pitkin hänen poskiaan.
Hemming katseli hetken.