Silloin tulivat he siveästi suutelemaan isäänsä ja äitiään kädelle, ja vasta sitten, kun ensiksi mainittu oli ottanut heidät polvilleen, hyväillyt heitä ja leikkinyt heidän kanssansa, jätettiin juhlamenot sikseen, ja kaikki kolme olivat iloisia lapsia.
Nämä hetket olivat Gunillan onnellisimmat. Oli kuin hänen sydämensä olisi ollut hänen silmissään, niin ihastunein katsein katseli hän kaunista ryhmää.
Vanhin, Kaarina, oli äitinsä ilmetty kuva, mutta päinvastoin kuin tällä oli hänellä kiihkeä, tuittupäinen luonne.
"En ymmärrä, kuinka hänelle on käyvä", sanoi Gunilla rouva huoaten.
"Hän saa aikanaan kuten sinäkin herran, joka on ankara ja tuima."
"Ei, lempeä sinä olit, kuinka minulle olisikaan muuten käynyt?"
"Ja minulle, Gunilla, jos olisit lähtenyt luotani?"
"Rakas, armas herrani! Sanokaa, oletteko oikein tyytyväinen minuun?"
"Olen, täysin tyytyväinen", vastasi ritari hymyillen.
"Mutta kun Märta rouva oli täällä, saatoitte puhua hänen kanssansa niin monista tärkeistä asioista, ja minä kuulin teidän sanovan, että oli suuri ilo jutella niin viisaan ja ajattelevan rouvan kanssa."