Sakko oli ollut milloin poissa, milloin kotona. Koko hänen käytöksessään oli ihmeellistä levottomuutta, enimmäkseen puuhaili hän lasten kanssa, mutta hän ei tahtonut päästää heitä menemään kauas linnasta.
"Täällä on sekä susia että karhuja", sanoi hän Gunilla rouvalle. "Tulee kova talvi, ne uskaltavat tulla lähemmäksi kuin ennen. Pitäkää lapsia tarkoin silmällä, jalo rouva!"
"He ovat Jumalan suojeluksessa", vastasi Gunilla rouva.
"Hän on jättänyt heidät teidän suojelukseenne", vastasi Sakko, "ettekä te koskaan saisi lohdutusta, jos heille tapahtuisi jotakin!"
Tosin Gunilla rouvasta poika puhui hyvin rohkeasti, mutta viime aikoina oli Sakkoon nähden totuttu sietämään paljon. Nytkin tyytyi linnanrouva äänettömyydellään osoittamaan hänelle tyytymättömyytensä.
"Teettehän kuitenkin, kuten itse tahdotte!" lisäsi poika kylmästi.
Jo edellisenä syksynä puhuttiin, että kansa piti metsissä kokouksia ja neuvotteluja, mutta kun kaikki kävi rauhallisesti, ei kukaan siitä välittänyt. Mutta näiden kokousten tarkoituksesta liikkui ihmeellisiä huhuja. Valmyra oli ollut näiden ihmisten joukossa eräänlainen papitar, hänen tahtonsa oli heidän lakinsa.
Mutta hänen kuoltuaan ei päästy yksimielisyyteen johtajasta, joko sitten ei ketään pidetty ansiokkaana tai mielipiteet muuten jakaantuivat.
Niiden työmiesten joukossa, jotka oli lähetetty pois kaivokselta, oli muuan vanha mies, Jorma nimeltään. Hän oli heistä ainoa, joka ei ollut mukana murtautumassa makasiiniin eikä kellariin, mutta siitä huolimatta jakoi uskollisesti toveriensa kohtalon eikä pitänyt sitä minään ansionaan.
Seuraavassa kokouksessa puhuttiin uudestaan johtajasta, ja silloin huusivat monet sadat siksi Jormaa. Useimmat läsnäolijat eivät häntä tunteneet, mutta silloin sanottiin, kuinka hän oli menetellyt, eikä näistä ihmisistä näyttänyt mikään suuremmalta kuin se kiusaus, jonka hän oli kestänyt. Jorma valittiin yksimielisesti, ja hänelle riennettiin siitä ilmoittamaan.