On helposti käsitettävää, etteivät nämä viestit miellyttäneet neuvosherroja, mutta sitten tuli vielä lähetystö Taalainmaasta. Se selitti pelottomasti, että mies, joka oli puolustanut Ruotsin vapautta ja itsenäisyyttä, oli heidän mielestään korkeimmalla valtakunnan herrojen joukossa, ja he pyysivät herra Svante Niilonpoikaa pitämään kiinni peräsimestä. Heidän apuunsa hän saattoi luottaa milloin hyvänsä kutsuikin.
Ruotsin neuvosto oli kuin halvauksen saanut; epäilemättä oli Svante Niilonpojan puolue vahvin. Mihin keinoihin nyt oli ryhdyttävä? Neuvon oli keksivä nainen.
* * * * *
Herra Sten Kristerinpoika oli mennyt toisiin naimisiin Vikin herran tyttären, Pernilla Niilontyttären kanssa. Syksyllä 1511 he asettuivat asumaan Tukholmaan ja pitivät upeaa taloutta.
Pernilla rouva oli tavattoman pieni kasvultaan eikä enää nuorikaan, mutta hänellä oli tulinen sielu ja rajut intohimot, joiden edessä kaikkien täytyi väistyä.
Hän ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, mutta Sten Kristerinpojan valtiolliset laskelmat olivat myös hänen, ja hän oli lujasti päättänyt viedä ne perille.
Hän inhosi Svante Niilonpoikaa sentähden, että tämä oli hänen herransa tiellä; hän vihasi Märta rouvaa sentähden, että tämä oli niin mahtavan herran emäntä.
Mutta mikään ei olisi estänyt häntä tuntemasta suopeutta, jopa hellyyttäkin samoja ihmisiä kohtaan, jos hän olisi ollut heidän sijassaan ja he hänen.
Luonnollisena seurauksena tästä hänen pyrkimyksestään oli, että hän tunsi suurta osanottoa Knut Alfinpoikaa kohtaan.
Ja hänelle tämä nuori mies uskoi epätoivonsa sen johdosta, että Kristina Gyllenstjerna oli pettänyt hänet, kuten hän sanoi. Kristina oli houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja sitten hylännyt hänet valtionhoitajan pojan tähden.