He kulkivat pitkää pimeää käytävää, ja ritari ihmetteli mielessään nuoren neitsyen rohkeutta, kun tämä yksin kulki tietä, joka olisi voinut saada monen miehisenkin sydämen pelosta pamppailemaan. Käytävän päässä olivat portaat. Elina viittasi ritaria menemään edeltä ja tuli itse jälestä. He seisoivat uudelleen oven edessä, mutta avain oli Elinalla vyöllään. Hän avasi, ja nyt virtasi kirkas päivänvalo heitä vastaan; he olivat suuressa porstuassa Ermegård rouvan huoneen vastapäätä.
"Minusta näyttää käsittämättömältä", huudahti ritari, "että olen oleskellut täällä kaksitoista ensimäistä ikävuottani enkä kuitenkaan tiennyt mitään näistä salaisista käytävistä!"
"Vainajat eivät tarvinneet teitä."
"Luulette siis, että he ovat osoittaneet teille tien?"
"Kukas muu?"
"Ettekä pelkää lainkaan?"
"Rukoilen alituiseen, ettei ainoakaan paha ajatus pääsisi sieluuni."
Sekunnin epäröiminen, ja hän jatkoi:
"Kun kiusaus tulee, kohtaa hän siellä ylhäällä minut uhkaavin katsein, ja minä tunnen, että minun täytyy jatkaa, mitä olen aloittanut, jotta en turmelisi ikuista hyvääni."
"Tahdotteko nyt antaa minulle avaimen, minä palaan sinne ylös tänä iltana."
"Menettekö yksin?"