"Kukapas tulisi mukaani!"
"Minä! Ja palaisin sitten heti", sanoi Elina.
"Ei, neitsyt, ei itsenne eikä minun tähteni! Jollei kelpo miekkani voikaan tulla suurin käytäntöön, antaa se kuitenkin minulle saman turvallisuuden tunteen kuin teille tieto sielunne puhtaudesta."
Elina antoi hänelle avaimet, muistutti hänelle mihin oli jättänyt lyhdyn ja pyysi lopuksi häntä panemaan sen ikkunalle tornikamariin, niin että voisi nähdä hänen päässeen perille.
Elinan määräyksissä oli sellaista osanottoa, sellaista hellää huolenpitoa, että Åken taaskin valtasi sama palava halu sanoa, kuinka hellästi hän rakasti häntä. Jos Elina vastasi tähän tunteeseen, olisi julmaa, jos hän antaisi kätensä toiselle kuin sille, jolle ennen oli antanut sydämensä.
"Rakas, hyvä Elina, kuinka voin kiittää sinua!" sanoi hän ja tarttui taasen pieneen käteen.
"Lähtekäämme nyt mummon luo!" sanoi Elina kainosti ja katsoi hymyillen ylös ritariin.
"Sanoaksemme hänelle, että me rakastamme toisiamme ja meidän täytyy kuulua toisillemme!" oli Åke vähällä huudahtaa. Mutta samassa tuli Ingri nopeasti Ermegård rouvan huoneesta. Hänen kasvoillaan kuvastui kova pelästys.
"Mitä on tapahtunut?" huudahtivat molemmat.
"Ankara ritari, rientäkää sisään!"