Sairas vastasi, että hän oli Svante Niilonpojan vilpitön ystävä ja tulee aina olemaan. Ja hän itki silloin, itki ja nyyhkytti.
Sten Sture hämmästyi siitä niin, että alkoi tapailla sanojaan. Mutta kun hän ei löytänyt sopivia, toivotti hän hyvää parantumista ja sanoi jäähyväiset.
Muutamien asemiesten seuraamana teki ritari senjälkeen retken niihin kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet osaa kapinaan.
Kaikkialla otettiin hänet vastaan kunnioituksen ja uskollisuuden osoituksin. Saman vastauksen, jonka pormestari oli antanut, sai hän täälläkin. Kansa oli viety harhaan, mutta lupasi parannusta.
Kun pieni parvi palasi illalla Nyköpingiin, oli aika sanoa jäähyväiset, ja ritari ilmoittautui Pernilla rouvan luo. Tämä oli pelkkää kohteliaisuutta, valitti sattuneita ikävyyksiä ja sanoi olevansa hänen vilpitön ystävänsä, vaikkei kenties siltä näyttänyt.
Varhain seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Kotimatkalla kertoi Esbjörn, että Pernilla rouva oli suurimmassa kiireessä lähettänyt kauniin Annan sinne, mistä tämä oli tullutkin. Hän oli ollut hyvin katkeroitunut siitä, että ritari oli päässyt Sten herran puheille hänen olematta läsnä, mutta hän antoi ymmärtää, ettei peitetty ollut ollut siltä heitetty, eikä hän ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa.
"Toivon, ettei se enää vaikuta mitään", vastasi Sten Sture.
Mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä selvempänä esiintyi Kristinan kuva. Kaipauksella oli hän jättänyt tämän. Millä tuntein olisi hän palannut, jos olisi langennut kiusaukseen ja tehnyt itsensä Kristinalle arvottomaksi!
Valtionhoitaja ei vaatinut mitään seikkaperäistä kertomusta. Hän oli itse ollut nuori, ja hän näki pojan sydämeen.
"Riennä Kristinan luo!" sanoi hän hymyillen.