"Ah, tuollahan on Kristina", huusi koko parvi ja riensi häntä vastaan.
"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut?"
"Kristina on ollut sisällä rouva äitimme luona", sanoi Cecilia lempeästi, "ja hän on teroittanut hänelle niitä velvollisuuksia, jotka odottavat jokaista, joka astuu aviosäätyyn!"
Sen jälkeen seurasi pakinaa ja naurua, mutta vihdoinkin suoriuduttiin pukemaan morsianta.
Vanhan tavan mukaan ei hän itse saanut tehdä mitään pukeutumiseensa nähden. Hänen neitostensa vetäessä hänen jalkoihinsa valkoisia silkkisukkia valelivat nuoret neitsyet hänen silmiään vedellä poistaakseen äsken vuodatettujen kyynelten jälet.
"Mitä sulhanen sanoisi, jos näkisi, että olet itkenyt!"
"Hän joka rakastaa sinua niin suuresti, Kristina!"
"Ja on niin jalo ritari!"
"Ritarien ensimäinen!"
"Kas, kuinka hän punastuu!" Kuten keveät pilvet tuulen tieltä liitivät epäilykset pois, ja Kristina hymyili kuin kirkkain kevättaivas.