Ritari seisoi liikahtamatta.
"Olkaa huoletta, jalot neitsyet!" sanoi hän. "Jollette salli sitä, en tule askeltakaan lähemmäksi. Minut veti tänne ikävä nähdä Kristinaa, josta nyt olen pian ollut erossa kolme viikkoa."
Kristina seisoi maahan luoduin katsein, kaikki toiset silmäilivät toisiinsa.
"Miksi teidän tarvitsisi lähteä?" puuttui Margareta puheeseen.
"Kristina kyllä sallii teidän jäädä, ja minä myös!"
"Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia, joilla on sääliväinen sydän!" puuskahti Sten ja nosti tytön ylös. Tuumittiin ensin sangen hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, että ritari sai kernaasti jäädä.
Pikku Margareta teki sen käytännöllisimmin; hän veti sulhasen mukanaan Kristinan luo.
"Kaikki muut ovat saaneet ihailla sinua, salli minunkin tehdä niin!" sanoi Sten viimeksi mainitulle, ihastunein silmin tähystellen armasta olentoa.
"Mitä on rakas äiti sanova…!"
"Kun hän saa tietää sen, olet sinä jo minun, ja silloin olen minä ainoa, jolla on oikeus sinuun."
Näin sanoen tarttui Sten Kristinan käteen ja vei hänet penkille.