Niin istuivat he jutellen rinnatusten, ja koko nuori parvi seisoi puoliympyrässä heidän ympärillään.
"Valtionhoitaja odottaa!" huusi äkkiä Esbjörn pistäen päänsä ovesta.
"Kristina, nyt olet minun!" huudahti Sten herra, Kristina sai polttavan suudelman huulilleen, ja ennenkuin hän tiesikään, oli ritari poissa.
Seuraavana minuuttina astui Niilo herra sisään, jälestä tulivat rouvat Sigrid ja Cecilia.
"Tule, tyttäreni", sanoi liikutettu isä ja tarttui hänen käteensä.
Edellinen kohtaus oli kohottanut heleän punan Kristinan poskille, ja hän antoi hyvän syyn siihen ihailun hyminään, jonka synnytti hänen astumisensa esiin.
Soitto soi, kirkonkellot helkkyivät, mutta Kristinan korvissa humisi, ja hänen näköään häikäisi. Hän ei nähnyt suurta juhlakulkuetta, joka rivi riviltä kulki linnankappeliin. Hän ei kuullut kansan huutoja kun se tunkeili päästäkseen sisään. Hän piteli isänsä kädestä, ikäänkuin ei koskaan tahtoisi siitä irtautua. Vasta kun valomeri virtaili häntä vastaan, huomasi hän korkean ylipapin, joka herkeämättä katseli häntä. Mutta korkealla papin ja alttarin yläpuolella oli madonnan kuva, ja Kristinan oikealla puolella seisoi Sten Sture. Silloin kävi kaikki hänelle yhtäkkiä selväksi.
Arkkipiispan ääni kajahteli täyteläänä kuten muinaisina päivinä. Hän luki vihkimäkaavan, ja nuoret lausuivat lupauksensa kirkkaasti ja selvästi. He polvistuivat alttarin eteen, ja hän siunasi heitä.
Urkulehterillä viritettiin ihana laulu; se oli ilohymni, kiitosuhri.
"Tule, Kristina!" kehoitti rakkautta uhkuva ääni. Hän tunsi sen, se oli hänen, jolle hän oli juuri luvannut uskollisuutta; hänen, jota hänen oli seurattava ilossa ja surussa.