"Minä olisin halukas tekemään muutamien päivien kuluttua heille vastavierailuni", sanoi hän Märta rouvalle.
Itsenään uudenvuodenpäivänä saapui suuri joukko vuorimiehiä ja rahvasta Vestmanlannin koillisosista. Salan luona oli löydetty uusi malmisuoni, ja he tahtoivat nyt neuvotella, kuinka sen suhteen oli meneteltävä, jotta kukin saisi oikeutensa. Valtionhoitaja sanoi heille leikkisästi, että ensin täytyi heidän tämä ja seuraava päivä olla hänen vierainaan, sitten ensimäisenä arkipäivänä puututaan asioihin.
Vuorimiehet ja talonpojat kiittivät ja jäivät mielellään. Heitä kestitettiin runsaasti, ja Svante Niilonpoika viihtyi kuten tavallisesti hyvin heidän seurassaan.
Niin päästiin tammikuun 2 päivään 1512, jolloin neuvottelut oli pidettävä ja kokoonnuttiin suureen kokoussaliin.
Kaikista ei valtionhoitaja näyttänyt oikein terveeltä, mutta hän sanoi, ettei pahoinvointi merkinnyt mitään. Suuri malminkappale oli pöydällä hänen edessään. Vuorimiehet näyttivät, että se oli hienoa ja puhdasta, ja puhuivat pitkältä ja laajalta sen oivallisuudesta. Mutta Svante Niilonpoika istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä. Silloin huomasivat vuorimiehet, kuinka hän kalpeni kalpenemistaan. He vaikenivat kaikki ja katsoivat pelästyneinä toisiinsa.
Valtionhoitaja nousi nopeasti ja meni ovea kohden. Poikanen, joka neuvottelujen aikana oli seisonut hänen tuolinsa takana, seurasi jälestä, mutta tuskin oli hän poistunut huoneesta, ennenkuin hän vaipui maahan tainnoksiin.
Pelästynyt poikanen avasi heti oven saliin, jossa vuorimiehet istuivat, ja huusi heille, että he tulisivat ulos.
Millä hämmästyksellä he näkivätkään, missä tilassa heidän jalo herransa oli. Muutamat riensivät nostamaan häntä pystyyn, toiset noutamaan kynttilöitä, jotta hän, jos hänen hetkensä oli todellakin lyönyt, saisi kuolla kynttilä kädessään kuten tapa oli. Vielä kerran avasi hän silmänsä, ja raukea hymy häivähti hänen huulillaan, kun sammuva katse viimeisen kerran näki vuorimiesten tuimat, mutta uskolliset piirteet. Mutta samassa jäykistyivät hänen kasvonsa. Tuotiin kynttilä ja pantiin se hänen käteensä, mutta samassa hän heitti henkensä.
Vuorimiehet kantoivat vainajan linnansaliin ja sulkivat oven. Kun suurin hämmästys oli tyyntynyt, tuumittiin mitä oli tehtävä. Heidän ensi ajatuksensa koski maata ja kansaa. Kuinka oli nyt käyvä, kun tämä jalo, urhoollinen herra oli poissa! Näistä miehistä, jotka olivat kasvaneet vanhemman Sten Sturen koulussa ja muistivat vielä Engelbrektinkin, oli selvää, että maa täytyi pelastaa Tanskan kuninkaan ja hänen puoluelaistensa käsistä, ja siihen vaadittiin miestä, joka saattoi käydä vainajan jälkiä. Kuka oli siihen kykenevämpi kuin Svante herran oma poika, Örebron linnanherra! Hänet tunsivat he kaikki, hän oli tullut tunnetuksi hyvästä elämästään, urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänestä eikä kenestäkään muusta oli tuleva seuraaja.
Varovaisin askelin, ikäänkuin peläten nukkujan herättävänsä, poistuivat vuorimiehet huoneesta. Mutta ensin meni kukin kuolleen luo, puristi hänen kättänsä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli ollut maalle ja kansalle. Kuumat kyynelet vierivät kaikkien kasvoille, ja suru ja kaipaus kuvastui kaikkien silmissä.