"Jota en rakasta!"
"Odota aikaa; eihän ole kiirettä!"
"Kuinka te olette hyvä minua kohtaan!… Te voisitte käskeä ja kuitenkin annatte itseni päättää…"
Mutta kun Ermegård rouva jäi yksin, heittäytyi hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili epätoivon puuskassaan: "Älä lue minulle viaksi, pyhä neitsyt, että käännän hänen sydämensä ritarista pois; mutta sinä, joka näet sydämeeni, tiedät myös, ettei ole muuta tietä päästäkseni siitä pimeydestä, joka minua ympäröi."
Hän nousi ja meni ikkunan luo. Oli kaunis ilta huhtikuun alkupäivinä. Aurinko oli sulattanut pois lumen ja jään monista paikoin; päivistä pilkistivät ruohonkorret esiin, ja petäjät ja kuuset vihoittivat kevätvihreydessään.
Hän tuijotti yli maiseman.
"On jo viisikymmentä vuotta siitä, kun tulin tänne", jupisi hän.
"Mitä kaikkea olenkaan kokenut ja kärsinyt…"
Mutta huoneessa alkoi tulla pimeä, ja vanhus soitti tuimasti valoa. Hän sieti yhtä vähän pimeyttä kuin yksinäisyyttäkään. Ingri kantoi lampun sisään, ja kohta sen jälkeen tuli Elina.
Mitään keskustelua ei kuitenkaan saatu käyntiin, ja kun iltarukous oli pidetty, meni kukin omalle taholleen.
Elina löysi molemmat torninavaimet huoneestaan, mutta ensi kerran tunsi hän pelkoa ajatellessaan, että menisi sinne yksin. Hän tunsi olevansa väsynyt ja turtunut mieleltään… Mitä hän oli kuullut ritarista, herätti hänessä häpeän ja vastenmielisyyden tunteen. Sellaisen miehen rakkaus oli loukkaus, ja sitten se luuli, että hän vastaisi siihen… Odotas vain, odotas, hän kyllä tuli näyttämään, kuinka vähän välitti hänestä!