Tapausten kehittyessä Ettakissa jatkoi Åke ritari matkaansa
Jönköpinkiin.
Svante Niilonpoika otti hänet avosylin vastaan. "Minulle oli mieluisa yllätys, kun tulitte", sanoi hän. "Täällä on vielä monta valtaneuvoksista, ja me voimme neuvotella keskenämme."
Kuvaavaa sille, kuinka riippuvainen valtionhoitaja oli vapaasäädystä, oli, ettei korkeimmalla päämiehellä ollut edes valtaa antaa määräyksiään alemmille päämiehille. Jokaiselta heistä, joiden väkeä tahdottiin käyttää, oli ensin kysyttävä, vieläpä oli heitä taivuteltava ja houkuteltavakin. Kokouksessa, joka nyt pidettiin, puhui niin Åke herra kuin Svante Niilonpoikakin aiotun sotaretken välttämättömyydestä, ja itse palmusunnuntaina laadittiin avoin kirje Länsi-Göötanmaan vapaasäädylle, että se tästedes kuten tähänkin asti osoittaisi uskollisuuttaan valtakunnan palveluksessa.
Sovittiin pian siitä, että sotaa oli jatkettava, mutta harvat olivat ne, joita halutti olla mukana, ja nämä tekivät pitkät matkat sukulaisten ja ystäväin luo neuvotellakseen heidän kanssaan, olisiko viisasta sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Hannu kuningasta kohtaan.
Mutta samalla tuli puhutuksi paljon muutakin, ja niin päästiin tietämään, että Akseli ritari, Årstan herra, oli nainut Märta rouvan tytärpuolen ja vienyt hänet mukanaan kotiin omaan maahansa ja että toinen morsiamen veljistä oli seurannut; toinen jäi Märta rouvan luo.
Valtionhoitaja oli monien asioiden tähden matkustanut takaisin Tukholmaan, ja Åke Hannunpoika oli asetettu päälliköksi pienelle 2,000-miehiselle sotajoukolle, joka oli onnistuttu saamaan kokoon.
Tanskalaiset ryöstivät ja polttivat Skånessa kaikkialla. Molemmin puolin oltiin liian harvalukuisia ryhtymään kunnon taisteluun, mutta molemmat vastustajat olivat melkein joka päivä pienemmissä kahakoissa. Maalaisväestö sai kokea kovia, ihmiset piiloutuivat tavallisesti palaneiden talojensa läheisyyteen; nälkä ja kylmä teki tuhojaan, ruumiita löydettiin metsistä sadoittain. Hätä oli hirmuinen. Åke Hannunpoika menetteli niin sääliväisesti kuin suinkin, mutta hänen täytyi ensi sijassa ajatella omia miehiään ja sentähden usein ummistaa silmänsä sille hädälle, jonka näki ympärillään.
Kööpenhaminassa pidettiin rauhankokouksia, mutta eivät nekään vieneet mihinkään. Sodan jatkaminen maajalassa ei maksanut vaivojaan, kun valtakunta oli ryöstetty typötyhjäksi, mutta Hannu kuninkaalla oli hyvin miehitetty laivasto, ja se saattoi hävittää ja tuhota Ruotsin rannikoita.
Joulukuussa 1507 koottiin tanskalaista sotaväkeä lähelle Länsi-Göötanmaan rajaa, ja Henrik Krummedik retkeili joulun aikaan Götajokea pitkin aina Nylödöseen saakka. Pieni kaupunki poltettiin ja asujamet pakenivat kodittomina pakkaseen ja pimeään. Mutta Skånesta, Hallannista ja Blekingestä kohosi valitushuuto, joka häiritsi yksin kuninkaankin yölepoa, ja luultavasti hänen iloisen tuulensa palauttamiseksi päätettiin tehdä aselepo, josta sovittiin Kööpenhaminassa; mutta se tuli käsittämään ainoastaan maajoukon liikkeet — merellä tahtoivat tanskalaiset vapaat kädet.
Vanha ruotsalainen leijona saattoi nyt nuoleksia verta toisesta käpälästään. Jollei haava parantunutkaan, saatiinhan ainakin hengähdyshetkinen.