"Minä kyllä selviän."
"Sinut tunnetaan kelpo pojaksi; sentähden suostun. Minä lähden kotiin, vienkö hänelle terveisiä sinulta?"
"Eikä tarvitse."
"Etkö pelkää, että hän unhoittaa sinut!"
"En!"
"Etkä ikävöikään?"
"Kyllähän minä! Mutta me olemme päättäneet elää erillämme tässä maailmassa."
Ambjörn sai mennä, mutta hänen jalo uhrautuvaisuutensa säilyi ritarin muistossa.
Ritari oli yli kahden vuoden ollut poissa Ettakista, jälkimäisen vuoden kuluessa oli hän saanut kirjeen Ermegård rouvalta; se sisälsi sangen vähän yleensä kotia koskevaa ja käsitteli etupäässä hänen pelkoaan ja levottomuuttaan rakkaan tyttärenpojan vuoksi.
Åke herra oli velvollinen ensin ottamaan vastaan Örebron läänityksen, jonka hän oli saanut korvaukseksi maalle tekemistään palveluksista. Sen jälkeen aikoi hän mennä Ettakiin nähdäkseen Elinan, joka vielä oli hänelle yhtä rakas. Elina oli nyt täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Oliko tämä nuori sydän pysynyt rakkaudelleen uskollisena? Jatkoiko hän yhä käyntejään ylhäällä tornikamarissa, ja oliko taaskin tuleva esteitä tielle, kun hän tahtoi tunnustaa hänelle rakkautensa?