Elina nousi nopeasti, kyynelet kiilsivät hänen silmissään.
"Saanko minä tulla mukaan?" sanoi Erikinpoika.
"Ei, minun täytyy mennä yksin!" Elina riensi ulos.
Ilta oli jo myöhäinen; yön varjot levittäytyivät, mutta vanhus istui liikkumatonna, eikä tahtonut mennä levolle. Erikinpoika seisoi tuijottaen tornin ikkunaan. Hän kuvitteli, että Elina häilyttäisi valkeaa päästyään ylös. Kuinka hän harmittelikaan, kun ei ollut tullut sitä pyytäneeksi!
Missä suhteessa Elina mahtoi ollakaan rauhattomaan vieraaseen ylhäällä, ja jos tämä oli hänen tähtensä, kuka silloin oli läheisempi kuin hän saamaan ne tiedot, joita vieraalla oli annettavana? Antaisiko hän toisen tehdä sen sijastaan, naisen, avuttoman lapsen! Ei, hänen täytyi mennä hänen luoksensa!
Mutta vanhus pudisti ainoastaan päätänsä, kun hän kysyi, saiko kutsua hänen palvelijattarensa viemään hänet vuoteeseen.
Oli silmiinpistävää, kuinka vanha rouva oli vanhentunut viimeisen sairautensa aikana. Kasvojen kaikki lihakset olivat hervonneet, ja kuitenkin saattoi kiihkeästä hengityksestä ja huulien levottomista liikkeistä nähdä sen salaisen hädän, joka täytti hänen mielensä.
Kuolisiko hän ilmaisematta salaisuutta?
"Jalo rouva, te tarvitsette lepoa", sanoi Antero.
"Sano minua isoäidiksi", kuiskasi sairas.