Oliko nyt hetki käsissä?… Tahtoiko vanhus puhua?
Hän vaipui maahan hänen vierelleen. "Isoäiti, kuinka olette niin pitkäksi aikaa hylännyt minut?"
"Nuhteletko sinäkin minua, eikö minulla jo ole kylliksi huolia ennestään?"
"Anteeksi, anteeksi! Oi, puhukaa vain!" Ja hän suuteli vanhuksen kättä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
Mutta Ermegård rouva ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiotaan. Muinaisuus, joka oli auennut hänen silmiensä eteen, tukehdutti kaiken osanoton nykyisyyteen…
"Niin, sinä olet tyttärenpoikani", jatkoi hän. "Äitisi oli syytön. Minä luotin isäsi rakkauteen… Äitisi ei tahtonut suostua salaiseen vihkimiseen, minä hänet suostutin antamaan ryöstää itsensä… Mies, hylkiö, petti minut!… Vihkimys oli väärä, hän oli naimisissa ennestään… Mitä hänelle merkitsi, vaikka pettikin turvattoman tytön! Kahdeksan kuukautta sen jälkeen tuli äitisi takaisin… Oli synkkä syysilta… Muistan vielä, miten sade pieksi kattoa, kun palvelija tuli sisään ja sanoi, että muuan köyhä nainen pyysi puhutella minua. Minä tunsin, tiesin samana hetkenä, että se oli hän, ja kuitenkin oli hänen ulkonäkönsä niin muuttunut, että tuskin saatoin häntä tuntea. Hän oli paennut viettelijänsä käsistä."
"Kuka hän oli?"
"Ylhäinen herra, mieleltään ylväs ja kopea! Tyttäreni sai sen kokea… Mies ei enää koettanutkaan salata petostaan. 'Yksinkertainen Ermegård rouva ei tahtonut luovuttaa sinua minulle muilla ehdoilla', oli hän sanonut. 'Ja voittaakseni teidät molemmat viekkaudella suostuin minä menemään naimisiin alempisukuisen kanssa'. Se hylkiö! Ja niin tuli hän tänne kerjäläisvaimona", päätti Ermegård rouva rajusti nyyhkyttäen ja puristaen kätensä voimattomalla raivolla yhteen.
"Teidän tyttärenne, Ermegård rouva!"
"Minä vein hänet huoneeseeni… Oma katumukseni ja hänen epätoivonsa sai minut tunnustamaan."