Hän meni ikkunan luo ja silmäili ulos. Alhaalla seisoi Erikinpoika ja katsoi ylös. Elina vetäytyi nopeasti takaisin… Ei koskaan, koskaan suostu hän menemään tuon miehen vaimoksi! Ja hän heittäytyi alas olkivuoteelle ja suli kyyneliin.
Silloin oli kuin käsi koskettaisi hänen päätänsä ja ääni kuiskaisi hänen korvaansa: "Ole vahva, ja sinä olet saava kunnian kruunun! Ainoastaan sinun uhrautuvaisuudessasi on meidän pelastuksemme!"
"Niin, minä tahdon olla luja", sanoi hän nousten ja kuivaten kyyneleensä. "Tahdon voittaa tämän kummallisen vastahakoisuuden, ja vaikka en käsitäkään syytä, teen minä kuten toiset toivovat."
Tämä ajatus vahvisti häntä, hän järjesti pikimmiten tukkansa ja sytytti lampun. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään häiritsevää. Ermegård rouva lepäsi edelleen vuoteessaan. Elina muisti unensa ja haeskeli kauhuissaan silmillään vierasta naista. Ketään ei näkynyt, mutta vanhus ojensi käsivartensa häntä kohden ja sulki hänet syliinsä.
"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty, olen saanut sinut takaisin! Nyt et saa enää jättää minua!"
Vanhus ei kysellyt mitään; hän katseli ainoastaan Elinaa hätäilevän näköisenä, ja taaskin muisti Elina unensa.
"Elina!" kuiskasi sairas.
"Tässä olen!"
"Oletko nähnyt hänet?"
"Olen, mummo!"