Ja tyttö rakastaa häntä, niinkuin on tapana sanoa. Mutta mitä tämä tyttö tietää rakkaudesta enemmän kuin muustakaan mikä ihmiselämän syvyyteen ulottuu? Istuminen pianon ääressä, tarjoileminen iltapöydässä, tansseissa käyminen, vieraissa kulku alkoi sekin ajanpitkään tuntua yksitoikkoiselta, parempi oli rakastua ja mennä rouvaksi, ja hän rakastui. Mutta mitä tämä vaimo valittuansa kohtaan tuntee ei aina ole rakkautta, useimmin kunnioitusta ja ihantelua. Hänestä on niin herttaista kun sulhanen on niin hyvä ja viisas, niin kohtelias ja palveleva. He menevät naimisiin. Mutta silloin alkaa elämä toisellaiselta tuntua. Monessa kohden miehen käytös häntä kohtaan muuttuu, taikka se ainakin siltä tuntuu hänelle: eikä hänkään käytöstänsä enää ohjaa samoin kuin morsiamena ollessa. Mies vaatii päivä päivältä enemmän: pitää osata kaikkea, pitää ymmärtää, pitää olla ahkera, pitää tietää säästää ja laskea, ja ennen kaikkea pitää luopua entisestä oleskelemisesta. — Semmoinenko hän olikin, ajattelee silloin nuori vaimo, ja nyt kärsimykset alkavat hänelle samaten kuin vasta näimme niiden alkaneen aviomiehelle.
Tämä uusi elämä herättää nuoressa kokemattomassa vaimossa ensin harmia, sitten surua. Harmia miestä kohtaan ja harmia vanhempiansa kohtaan, jotka hän nyt kaikki kutsuu edesvastaukseen. Ei hän tietänyt että naiminen semmoista oli, sanoo hän, ja hän puhuu silloin totta. Hän tulee kiukkuiseksi, oikulliseksi ja sen ohessa yhä onnettomammaksi, ja jos hän ei ole aivan ajattelematon joutuu hän surullisiin ajatuksiin ja vaipuu alakuloisuuteen. Hän alkaa huomata pintapuolisen kasvatuksensa hedelmiä: tietämättömyyden, kelpaamattomuuden ja haluttomuuden ahkeraan työhön. Hän näkee että hän tarvitsisi muuta kuin mitä hänelle on opetettu: hänen tarvitsisi olla miehen vaimona, äitinä, kasvattajana ruumiillisesti ja henkisesti. Hän tarvitsisi työkykyä, järjestystaitoa. Mutta hän puuttuu sitä kaikkea, samaten kuin hän puuttuu tietoa ja ajatuskykyäkin. Se painaa hänen nöyryytykseen ja tekee kaikki tehtävänsä hänelle ikäväksi. Hän huomaa että tämä tietämättömyys on juopa hänen ja miehensä välillä. Erilainen kasvatus on asettanut heidät eri perusteelle, niin etteivät voi toinen toistansa löytää henkisellä alalla. Hän rupeaa aavistamaan että rakkauskin on jotain muuta kuin se mitä hän miestänsä kohtaan tuntee. Se täytyy olla jotain muuta. Jos ei se olisi, ei yhdyselämä saattaisi hänelle tuntua niin vastahakoiselta.
"Nainen ei taida rakastaa" sanoo tuo nuori huonoihin papereihin joutunut ruotsalainen kirjailija, ja siihen hänellä mielestäni olisi tavallansa ollut syytä, jos hän ei olisi sitä sanonut naisesta yleensä, vaan säätyluokkain naisista, ja jos hän sanoihinsa olisi lisännyt, että tuo puute naisissa on yksi noita tavanmukaisen tyttökasvatuksen seurauksia ja jäännös vanhoista teorioista. Viimemainittujen mukaan ei naisella saa syvempiä ja voimallisempia tunteita ollakkaan, vaikka häntä kyllä toiselta puolen esitetään varsinaisena tunteen ihmisenä. Mutta tuosta ympyrää muistuttavasta viivasta on semmoinenkin tieto luettu, että kaikki naisessa on sopusointua, ettei hän lainkaan saa mitään riitaista tuntea, ei mitään epäillä, varsinkaan ei mitään uskonopin ja siveysopin alalla, jossa miehet ovat hänelle kaikki valmiiksi ja uskottaviksi paperille panneet. Hän ei ole suotta psykoloogien kynistä lähtenyt edustamaan kasvimaailmaa, yöpuolta, unen tilaa ihmiselämässä. Kaikki hänessä pitää olla rauhaa, hiljaisuutta, tyyneyttä, sanalla sanoen: puoli-eloa.
Eihän siis ole kummeksittava, että aviollinen elämä hänelle tuntuu oudolta, jättää hänen välinpitämättömäksi, taikkapa vastenmielisyyttäkin herättää. Hän on naimisen kautta joutunut tilaan, jonka luonnosta ei hänellä ollut tietoa. Häneltä usein puuttuu se mikä ainoastaan taitaisi tehdä hänen siinä onnelliseksi, rakkaus. Toiset vaimot elävät ikänsä loppuun tietämättä nimellä nimittää sitä puutetta, joka heidän alakuloisiksi ja kärsiviksi tekee. Toisille se ilmestyy hämmästyttävänä totuutena, jonka muuttaminen ei ole heidän vallassaan. Semmoista se on: kukkaseksi kasvatetaan, eläimen kanssa yhteen pannaan.— Olkoon muistutuksena psykoloogien laskuihin, joihin jako perustuu. Kun selittivät vaimon kukkaseksi, olisi heidän pitänyt tehdä mies myöskin siksi. Nyt sanoo sielutiede: kasvi ja eläin, vaimo ja mies. Ja todellisuus vihkii jälkimäiset aviopariksi.
Mutta kuinka käy jollei tyttö tulekkaan naimisiin, niinkuin oli edellytetty. Häntä pidetään n.k. kodillisissa toimissa enemmän taikka vähemmän, häntä pitää huvittaa, hänen pitää "päästä mukaan". Pojasta ei niin ajatella. Pojan täytyy määrätyssä työssä ja ahkeruudessa valmistua tulevaista tointa varten. Mutta tytön pitää odotella. Ja sillä välin hän siis huvittelee, vaatettaa itseään, pönkkää, nyörää, oleskelee. Hänellä on jonkun aikaa hauskaa, odottaessaan valittuansa. Mutta vissiin ikään tultuansa alkaa hän kysyä: tuleeko se? Ja mistä se tulee? Kukahan se voisi olla hänen tuttavistaan? Ehkä se tulee muualta? Taikka — ehkä sitä ei tulekkaan? Ja jollei sitä tulisi, mitenkä minun silloin käy? Mitä tämä minun elämäni silloin on maksanut? Ja nyt alkaa ikävistyminen, nyt tulee kaipaus, halu jotakin tekemään. Ei vaan sinne tänne hajottamaan päiväänsä, vaan jotain toimittamaan. Mutta silloin tietämättömyys, kyvyn puute ja pahempana kuin mikään muu, voiman puute, astuu häntä vastaan peloittavana ehkäisijänä. Tämä näin hätääntynyt olento, joka ehkä vielä lisäksi näkee äidin levottomuuden ja isän huolen hänen vanhentumisestaan ilman kosiomiehen kuulumista, käypi surumieliseksi ja tyytymättömäksi, itsensä ja omaistensa kiusaksi. Ja usein vielä menetetty terveys on luettava tämän lisäksi.
Niinkauan kuin perheen isä elää ja pystyssä pysyy ei ulkonainen pakko vielä paina. Mutta tieto että tämän poismeno ennemmin tai myöhemmin siirtää perheen toisiin oloihin, asettaa aineellisenkin täytymyksen tyttären silmäin eteen. Se eläke, minkä perhe voipi isän jälkeen saada, tuskin riittää heille huoneen vuokraksi. Mutta minnekkä pitää tytön kääntyä? Paitsi että yhteiskunta on häneltä monta elinkeinoa kieltänyt, tietää hän että hänen kasvatuksensa sulkee hänen useimmista niistäkin, joihin laki ei hänelle esteitä pane. Hänen veljellänsä oli vapaus valita tulevaisuutensa taipumuksen ja varain mukaan. Valtio kustantaa yliopistoja, lyseoita, polyteknillisiä kouluja, teollisuuskouluja ja maanviljelyskouluja pojalle, näin pistäen hänen käteensä parhaimmat aseet toimeen tuloon. Mutta tytär huomaa puuttuvansa niitä kaikkia.
Seuraus puutteellisesta kasvatuksesta ei ole siis ainoastaan mielen masennus, tyytymättömyys ja sisällisen väen puute, vaan usein toivoton hätääntyminen tulevaisuuden ovella, joka näyttää hänelle elämän kaikkine totisine vaatimuksineen. Tytön astuminen sen rajain sisälle on saattanut lykkäytyä ehkä keski-ikään asti. Kun ratkaiseva hetki alkaa hänelle näkyä, seisoo hän varattonna. Ei häntä hänen heikkoutensa nyt auta. Toden totta on hän nyt tukea kaipaava ja pyytää tukea, mutta sen tukeen nimi on tieto ja taito, siveellisen voiman ja ajatuskyvyn vahvistaminen totisen ja määrällisen kasvatuksen kautta.
Tämä vanhoihin käsityksiin perustunut kasvatus saapi tavallisesti nimen kodillinen, vaikka se onnellisen kodin mahdollisuutta ja voimassa pitoa sangen vähän palvelee. Uskotaan sillä vaan tytöstä tulevan kelvollisen kodin haltijan ja perhe-elämän järjestäjän, että häntä oletetaan kotiseinäin rajoissa. Mutta tämä kasvatustapa ei ole ollut riittävä tekemään nuoresta tytöstä mitä tosi elämä häneltä vaatii kodin hoitajana, aviovaimona ja kasvattajana. Sitä paitsi se tytön tulevaisuuteen nähden rakentuu edellytyksille, jotka eivät todellisuudessa ole luotettavia: se edellyttää että tyttö joutuu naimisiin, mutta kieltämätön tosi-asia on että paljo naisia elää naimattomina.
Mutta heidän pitää mennä naimisiin, sanotaan. En tahdo tässä siitä kiistää pitääkö heidän mennä taikka ei, vaikka totena pidän, että avioliitto saattaa olla, ja väliin onkin, välikappale korkeimman onnen ja täydellisimmän kehityksen saavuttamiseen, miehelle kuin vaimolle. Mutta kyllä varmasti uskon niiden erehtyvän, jotka nykyisen kasvatustavan pysyttämällä luulevat avioliittojen luvun enentyvän. He ajattelevat: jos naisille annetaan itsenäisyyteen ja ansiotyöhön johdattava kasvatus, niin ne eivät mene naimiseen. Tämä puhe osoittaa heidän pitävän avioliittoa elinkeinona, jota nainen ei valitse muuta kuin pakosta, ja heidän kannaltaan lienee tuo ajatusjuoksu johdonmukainen: nainen edustaa kasvin-eloa, yöpuolta, unentilaa, hänellä ei mieheen verraten ole eikä saa olla voimallisempia tunteita, ei niinmuodoin kykene rakkauteenkaan. Mutta hänen täytyy kuitenkin palvella miehen tunteita ja tarpeita ja on siis pakoitettava naimiseen.
Ne jotka eivät usko tuota traditionin naista, vaan pitävät sitä teeskennellyn kasvatuksen eikä luonnon tuotteena, eivät luule tarvittavan pakoittaa naista avioliittoon. He uskovat naisessa löytyvän luonnon antimena sen tunteen, joka yhteiselämään johdattaa ja joka ainoastaan sen pyhäksi ja oikeaksi tekee.